Syrjäytyneenä, vihaisena, itseään etsimässä

Roman Gavraksen pop-artisti M.I.A.:lle ohjaamassa musiikkivideossa Born Free iskuryhmä kaappaa autoihinsa punapäitä ja kuljettaa heidät sitten teloitettavaksi aavikolle. Musiikkivideo sai välittömästi kohumaineen ja sitä tulkittiin milloin provokaationa, milloin kommentaarina fasismista. Niin ikään Gavraksen ensimmäinen kokopitkä kuvaa yhteiskunnassa kytevää aggressiota vähintään yhtä tyrmäävästi kuin hänen kohuttu musiikkivideonsa. Debyyttielokuvaa voisi hyvinkin pitää eräänlaisena alkusoittona sille.

Notre jour viendraElokuvassa nuori punapää Rémy (Olivier Barthelemy) on syrjäytynyt muista ikäisistään, eikä tahdo löytää paikkaansa. Joukkuekavereidensa loppuun ajama poika riitaantuu lopulta myös perheensä kanssa. Karkumatkalla hän ystävystyy nihilismissään tympääntyneeseen psykiatriin, Patrickiin (Vincent Cassel). Patrick ryhtyy kasvattamaan uutta tuttavuuttaan kestämään julmaa maailmaa, koska häntä säälittää Rémyn avuttomuus.

Kyynistyneestä kallonkutistajasta ei kuitenkaan välttämättä ole lyödyn auttajaksi. Patrick on itsekin kuin tikittävä aikapommi: hän kiusaa, pilkkaa ja nauttii konfliktien aiheuttamisesta vähemmistöryhmien kanssa. Kun Rémy etsii yhteenkuuluvuutta jostain, Patrick haluaisi mieluummin kohota kaikkien muiden yläpuolelle.

Notre jour viendraKaksi ailahtelevaista yksilöä saavat enemmän tuhoa aikaan yhdessä. Lopulta Rémy ja Patrick päätyvätkin johtopäätökseen, ettei heidän paikkansa välttämättä ole kotikylässään. Pikkukaupungista on päästävä pakoon. Vaikkapa sitten Irlantiin, jonka Rémy uskoo olevan jonkinlainen punapäiden luvattu mekka.

Hämmentävästi elokuvan nimi viittaa patrioottiseen irlantilaiseen kansanlauluun, jossa haaveillaan yhdistyvän Irlannin perään. Vaikea elokuvaa silti on nähdä kommentaarina minkään yksittäisen poliittisen liikkeen puolesta. Pikemminkin se kertoo syrjäytyneiden juurettomuudesta ja omasta hämmentyneisyyden tilasta. Se parempi maailma jota elokuvassa metsästetään, on vain omituinen utopia. Eikä kiusantekijäparivaljakolla ole minkäänlaista konkreettista poliittista agendaa teoillensa. Itseään etsiessään he eivät vain osaa ilmaista ahdinkoaan muilla tavoin.

Notre jour viendraOhjaajan silmä voimakkaille kuville näkyi jo hänen musiikkivideoissaan, mutta debyyttielokuvassaan hän kulkee jo aivan uusia teitä. Päivämme koittaa on kaukana realismihakuisesta syrjäytymiskertomuksesta. Määränpäättömästi harhaileva tiekertomus viipyilee maisemakuvissa kertoakseen parivaljakkonsa alati synkkenevästä sieluntilasta. Velka Michelangelo Antonionin elokuville onkin ilmeinen. Siirtymät pienestä teollisuuskaupungista karuille aavikoille tuovat aina värien käytöstä lähtien mieleen italialaisohjaajan mestariteoksen Punainen erämaa (1964).

Toinen väistämättä mieleen heräävä vertailukohta on surrealististen elokuvien mestari Luis Buñuel. Gavraksen ohjauksessa on samanlaista anteeksipyytelemätöntä vimmaa. Tarttumapintaa antaa äkkiväärä ja sysimusta huumori, jota rooleissaan loistavat Barthelemy ja Cassell ilmentävät silmääkään räpäyttämättä. Parivaljakon retki vapautta kohti kuvastuu samalla kertaa tragikoomisen toivottomana, mutta myös uhkaavana irtautumisprosessina yhteiskunnasta.

Päivämme koittaa ei ole kiinnostunut etsimään väkivallalle syitä tai edes yritä selitellä ääri-ilmiöitä. Se tyytyy näyttämään, että jotain tapahtuu. Jos elokuvalla ei ole kauhean valaisevia huomioita annettavanaan, astuu se ainakin varpaille sellaisella röyhkeydellä, josta toivoisi monen muunkin elokuvantekijän ottavan oppia.

* * * *
Arvostelukäytännöt