Nandor Fodor and the Talking Mongoose kotikatsomo

Mangustit ovat suloisen näköisiä pieniä nisäkkäitä, jotka ovat tähdittäneet monta luontodokumenttia. Herättäisi silti hämmennystä, jos joku niistä aukaisisi suunsa ja alkaisi puhua. Näin kuitenkin väitettiin tapahtuneen Man-saarella Iso-Britanniassa 1930-luvulla. Siellä kerrottiin asustavan ikivanha mangusti, joka oli kertonut nimensä olevan Gef. Sen sanottiin majailevan paikallisen Irvingin perheen farmilla.

Mangustia ei kukaan tuntunut koskaan näkevän Irvingin perheen lisäksi. Irvingin perhe, erityisesti vatsasta puhumista harrastanut teinitytär Voirrey, olivat ainoat, jotka Gefiä näkivät. Ilmiö kuitenkin levisi saarelaisten keskuudessa. Yhtäkkiä moni kertoi kuulleensa tai jopa nähneensä Gefin. Gef profetoi omituisia tarinoita ja kertoi olevansa maan henki, kymmeniä vuosia vanha.

Sen sijaan, että Gefin tapaus olisi todettu suoralta kädeltä täydeksi hevonpaskaksi, se otettiin yllättävän vakavasti. Useampi aikansa kuuluisa paranormaalien asioiden tutkija matkusti Man-saarelle etsimään todisteita Gefistä. Tutkijat eivät olleet pääsääntöisesti rajatietoon hurahtaneita höpsistejä vaan aikansa esiskeptikkoja. Ensimmäisenä saarella vieraili Harry Price (1881–1948), kirjailija ja psyykkinen tutkija, joka oli paljastanut useita huijarimeedioita. Hänen virallinen kantansa oli, että vain hyväuskoisimmat saattaisivat pitää Gefiä totena.

Seuraavana saarelle meni unkarilaissyntyinen parapsykologi, psykoanalyytikko ja kirjailija Nandor Fodor (1895–1964). Hän vietti saarella viikon näkemättä ja kuulematta Gefiä. Fodor päätteli Gefin olevan Irvingin perheen isän sivupersoona. Aiemmin Gefin jäljiksi ja turkin karvaksi väitetyt todisteet osoittautuivat kuuluvan perheen koiralle.

Gef elää silti. Jos ei tosielämässä niin sitkeissä myyteissä, joista ammentaa Adam Sigalin ohjaus Nandor Fodor and the Talking Mongoose. Hieman kuivakkaammat faktat ja tapahtumat olisivat olleet itsessään kelpo lähdemateriaali brittiläiselle draamakomedialle. Amazon Primella julkaistu elokuva kuitenkin ampaisee kaasu pohjassa fiktiivisille sivuraiteille, eikä yritä olla muuta kuin parodinen tulkinta yhä epätoivoisemmaksi käyvästä puhuvan mangustin metsästyksestä.

Teos ei silti sorru liialliseen ylitulkintaan vaan laittaa sopivasti sordiinoa. Hillitympi, mutta täysin absurdi juoni ymppää Nandor Fodorin kiihkeään mangustinmetsästykseen aimo annoksen henkilökohtaista traumaa ja tragediaa, jossa on mustan huumorin pohjavire. Huumori on vakavalla naamalla lausuttua deadpan-komiikkaa. Olevinaan vakavat, jopa itkuiset monologit ovat sisällöllisesti täysin hämäriä. Parhaimmat niistä ovat otettu suoraan aikalaiskirjauksista, joiden kerrottiin olevan mangustin suusta.

Nandor Fodor and the Talking Mongoose ei rakenteellisesti ole täysin loppuun hiottu, ja melko lyhyestä kestostaan huolimatta siinä on paikoin toistoa. Vaikka ajatus draaman ja hillityn komedian yhdistämisestä on olennainen, niin toteutus kaipaisi tasapainotusta. Suurimmaksi osaksi elokuvan askelmerkit ovat kohdillaan, mutta pienellä lisäeditoinnilla siitä olisi saanut vielä herkullisemman.

Simon Pegg on mies paikallaan Nandor Fodorina. Brittikoomikko kantaa vastuun suurimmasta osasta elokuvaa. Muutamassa keskeisessä dialogissa samaan pubin nurkkapöytään istahtaa kuitenkin suurmestari Yhdysvalloista. Vanha veteraani, ikinuori 85-vuotias Christopher Lloyd esittää silmät tuikkien Harry Pricea. Lloydin ja Peggin pidemmät keskustelut ovat kaikesta mangustikeskeisyydestä huolimatta ehdottomasti elokuvan kirkkainta antia.

Mutta puhuuko mangusti? Puhuu toki, brittiläisen sarjakuvalegendan, kirjailijan ja tv-tuottajan Neil Gaimanin äänellä. Nappivalinta, sillä mikäli Gefin taru ei olisi osa paranormaalin tutkimuksen historiaa, se voisi ihan hyvin olla suoraan Sandmanin sivuilta.