Naarasnatsit kotikatsomo

Natsiseksploitaation jalo genre sisältää jos jonkinlaista elokuvaa Ilsan kaltaisista kulttiklassikoista tympeämpiin perustekeleisiin. Vaikka paljas pinta ja hakaristi muodostavatkin aina kelpo ässän hihassa, niin suttuiset tuotantoarvot, lattea mielikuvituksen puute ja samojen kliseiden toisto ovat estäneet lajityypin laajemman maailmanvalloituksen.

Lisää lebensraumia ei valloita myöskään ohjaajasuuruus Erwin C. Dietrichin vuonna 1973 ohjaama Eine Armee Gretchen. Tällä kertaa teoksen suomalainen nimi on Naarasnatsit, mutta se on kulkenut myös nimillä Neitsytarmeija sekä SS-naiset rintamalla. Muilla kielillä titteleitä on lukemattomia. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja monta eri versiota niin dubattuna, leikattuna kuin aikoinaan Suomessa kokonaan kiellettynäkin.

Vaikea tosin nykypäivänä kuvitella kiellon syytä, sillä natsipehmopornoiluksi teos on harvinaisen pehmo. Elokuva keskittyy lähinnä natsineitosten maitorauhasiin, satunnaisiin pöheikköihin ja naturistihenkisten natsien kopelointiin ja piehtarointiin luonnon helmassa. Lemmenleikit ovat niin kesyjä, että keskiverto Kuustosen sisarten suomalainen tv-tuotanto päihittää Naarasnatsit rinnan mitalla. Nyt julkaistu versio on englanniksi dubattu, mikä toki aina latistaa tunnelmaa, kun on arjalais-germaanisen aikakauden tapahtumista kyse.

Dietrichin elokuva on varsin kesy ja lattea myös muilta osin, sillä SS-miesten ja heidän kanssaan kiehnäämään tulleiden naisten sota itärintamalla tuntuu olevan varsin leppoisaa kasarmipuuhastelua muutamaa yksittäistä sotakohtausta lukuun ottamatta.

Sotakohtauksissa ohjaaja kuitenkin nostaa profiiliaan, sillä keskellä elokuvaa tuleva tankit vastaan jalkamiehet -vääntö on kuvattu oikeilla panssarivaunuilla, eikä se näytä ollenkaan hullummalta. Tekniset tuotantoarvot ovat myös varsin korkeat ja kaukana genrelle tyypillisestä suttuisesta kameratyöstä. Värit loistavat kirkkaina ja otoksissa on paikoin visuaalista kunnianhimoa.

Sama kunnianhimo ei valitettavasti ulotu käsikirjoitukseen, joka perustuu Karl-Heinz Helms-Liesenhoffin romaaniin. Alun kehyskertomus Gestapon suututtavasta lääkäristä, joka joutuu tämän takia rintamalle ja hänen kaksi tytärtään SS-naisten viihdytysjoukkoihin on kelpo tarttumapinta tapahtumille, mutta se hautautuu rönsyilevien ja paikoin täysin päättömien sivujuonien alle.

Mikäli tarinaa olisi tiivistänyt ja keskittänyt fokuksen alun päähenkilöihin, olisi Naarasnatseihin voinut syntyä särmää ja jopa draamanpoikasta, tisseillä tai ilman. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja teos hautautuu harhailevan tissikavalkadinsa alle muiden yhdentekevyyksien joukkoon.