Kaksi vuotta sitten valmistuneella Lone Starilla ohjaaja John Sayles on juntannut itsensä yhä vankemmin amerikkalaisten elokuvantekijöiden ykköskaartiin. Hänen tapaansa ja tyyliään tehdä elokuvia ei voi kuin ihailla. John Sayles on mitä oikeutetummin suuri Amerikkalainen Taiteilija, jonka elokuvien tematiikka kumpuaa amerikkalaisuuden syvimmän ytimen eri juonteiden hienovaraisesta ja moniulotteisesta tarkastelusta. Lone Starissa amerikkalaista ahdistusta syväluodataan erittäin taitavissa käsissä.

Päällisin puolin Saylesin elokuvat, kuten Lone Star, käyvät hyvästä viihteestä, mutta ne ovat paljon, paljon enemmän. Lone Starissa on niin monta eri vivahdetta, että se armotta todistaa kuinka tyhjänpäiväistä on nykyään yhä useamman Hollywood-elokuvan sisältö. Ja silti tätä sisällön rikkautta ei Lone Starissa pakkosyötetä katsojalle eikä yritetä tukehduttaa tarinan täyteläisyydellä. Sayles uskaltaa antaa katsojalle liikkumavaraa. Lone Star tuskin avautuu täydellisesti ensimmäisellä katsomiskerralla ja siinä on myös elokuvan voima. Vasta jälkeenpäin sitä ymmärtää kaikki elämänmakuisen tarinan hienot nyanssit, merkitykset ja yksityiskohdat - miten menneisyyden mosaiikin palaset loksahtelevat kohdalleen ja kietoutuvat elämään nykyajassa.

Pieni ja eri kansallisuuksia pursuava amerikkalaiskaupunki Teksasin ja Meksikon rajalla. Autiomaasta löytyy luuranko ja sen viereltä sheriffintähti ja vapaamuurarin sormus. Sheriffi Sam Deeds (Chris Cooper) epäilee luukasan kuuluneen kusipäiselle ja kaikkien vihaamalle sheriffi Charlie Wadelle (Kris Kristofferson), joka on kadonnut salaperäisesti yli 30 vuotta aikaisemmin. Sam alkaa epäillä, että Charlie Waden on murhannut hänen isänsä Buddy Deeds (Matthew McConaughey), sheriffi hänkin. Waden kadottua Buddy Deeds kun oli perinyt Waden paikan pikku kaupungin herra isona herrana. Sam alkaa tutkia mysteeriä ja isänsä osallisuutta mahdolliseen murhaan. Samalla hän kohtaa nuoruuden rakastettunsa Pilar Cruzin (Elizabeth Pena), joka opettaa paikallisessa koulussa. Kun Sam Deeds alkaa raottaa menneisyyden verhoa, niin hänelle paljastuu aina vain uusia salaisuuksia, joiden kanssa on vain opittava elämään.

Yksinäisen tähden maa

Lone Starin kaksi keskeistä tarinaa - murhamysteeri ja romanssi - antavat kertomukselle selkärangan ja kannattavat elokuvan loppuun. Sayles kertoo kuitenkin myös paljosta muusta kuin murhasta ja rakkaudesta. Hän vie katsojan Rio Countyyn, kulttuurien sulattamoon, jossa valkoihoisten, mustien, meksikolaisten ja intiaanien on elettävä keskenään ja jossa jokainen rotu ymmärtää "amerikkalaisen" menneisyyden omalla tavallaan.

En muista elokuvaa, jossa rotukysymystä ja kulttuuriristiriitoja on käsitelty yhtä hienosti, kuten Sayles tekee Lone Starissa. Näitä ristiriitoja ja kysymyksiä ei edes nosteta varsinaisesti esille, vaan ne kulkevat joka päivä jokaisen elokuvan henkilön mukana. Saylesin mukaan yhden tähden lipun alle mahtuu monta eri versiota totuudesta ja ihmisten historiasta ilman, että yksikään olisi yksinään vastaus kysymyksiin. Sayles ei saivartele eikä viisastele, vaan hän luo vahvan tunteen siitä, miten mennyt kummittelee nykyisyydessä ja miten vanhat haavat ja salaisuudet vaikuttavat ihmisten jokapäiväiseen elämään. Lone Star on elokuva tämänpäivän Amerikasta, jossa historian kertomuksia eivät vaadi enää vain valkoihoiset.

Sayles on aina mestarillisesti käsitellyt aikaa ja paikkaa elokuvissaan. Upeinta jälkeä hän on tehnyt Lone Starissa, jossa pieni rajakaupunki on intiimi mikrokosmos kulttuurien välisille konflikteille, eri kielille ja näkökulmille historiasta. Monimuotoista kulttuurimaisemaa kommentoidaan sekä nykyisyydestä että takaumin myös menneisyydestä käsin. Ajankuva tuodaan hienosti esille jo elokuvan alkupuolella kohtauksessa, jossa paikallisen koulun johtokunnan kokouksessa moititaan opettaja Pilar Cruzia siitä, että tämä opettaa menneisyyden konflikteista kertomalla kaikkien osapuolten näkökannat.

Kypsää ja elämänmakuista terapiaa

Oikeastaan Lone Star on mielettömän helpottava katsomiskokemus, sillä se todistaa, että joku Atlantin toisella puolella uskoo vielä suuriin tunteisiin ja kertomuksiin ilman kymmenien ja taas kymmenien miljoonien dollareiden budjetteja. Lone Star todistaa, että vielä löytyy amerikkalaisia ohjaajia, jotka tekevät kypsiä, aikuisia ja elämältä itseltään maistuvia elokuvia. Kyllä tällaiset elokuvat ovat aina terapiaa Titanicin kaltaisten kauhukokemusten jälkeen.

Lone Star on 90-luvun suurimpia amerikkalaisia elokuvia ja niitä harvoja, jotka kykenevät puhuttelemaan katsojiaan rehellisyydellään ja tavallisen arjen näkemyksellään. On kai turha sanoakaan, että Lone Starin näyttelijätyö loistavaa - sen voi jokainen itse todistaa. Ei ole myöskään mikään ihme, että Lone Star on ollut suuri arvostelumenestys, sillä se edustaa amerikkalaista elokuvataidetta parhaimmillaan.

* * * * *
Arvostelukäytännöt