Laulu Martinille kotikatsomo

Laulu Martinille on tanskalaissyntyisen ohjaajan Bille Augustin melko pienimuotoinen tarina vaikeasta sairaudesta ja siitä, kuinka se tekee lähipiirinkin elämän lähes mahdottomaksi. Mahtavien historiallisten epookkielokuvien Jerusalem (1996) ja Les Misérables (1998) ohjaajalta tämä hyvin yksityiseksi muuttuva, vaikea ja haasteellinen elokuva on erikoinen veto. Käsikirjoitus perustuu Ulla Isakssonin romaaniin, mutta August on tehnyt siihen ratkaisevia muutoksia.

Pääosissa nähdään ruotsalaisnäyttelijät Sven Wollter ja Viveka Seldahl, Martin ja Barbara, kuuluisa ja suosittu säveltäjä ja lahjakas ensiviulisti, jotka rakastuvat heitä yhdistävän musiikin pyörteissä. Konserttisalit jäävät kuitenkin taakse, kun pari ryhtyy yhteiseloon ja alkaa hioa yhdessä uutta konserttoa, säveltäjän nimissä tietenkin. Elokuva sivuaa tässä taiteilijan ja muusan suhdetta, sitä kuinka suuri osuus elinkumppanilla voikaan olla suuren taiteilijan työssä. Mutta tähän tarina ei keskity kuin ohimennen. Aivan yllättäen astuu kuvioihin säveltäjän mielen ja pariskunnan rakkauden musertava sairaus - Alzheimerin taudin aiheuttama, nopeasti etenevä dementia.

Älyn toimintoja heikentävä tauti saattaa aiheuttaa lopulta myös väkivaltaista käyttäytymistä, ja Wollterin erinomaisen uskottavaa näyttelemistä onkin äärimmäisen kiusallista katsella. Seldahlin osa on niin vaikea kuin näyttelijällä voi kuvitella olevan. Hänen on pystyttävä esittämään uskottavasti roolinsa, vaikka vastanäyttelijä muuttuu kivettyneeksi patsaaksi, johon ei saa minkäänlaista kontaktia. Pääkaksikon suoritukset ovat mielenkiintoisia, mutta silti elokuva ei jaksa kantaa. Se kertoo liian marginaalisen, liian henkilökohtaisen tarinan. Dokumenttina tällainen voisi toimia paremmin, mutta elokuva tuskin puhuttelee muuta yleisöä kuin Alzheimerin tautia sairastavien omaisia, jotka varmasti kokevat tarinan aikana tyydytystä ja lohtua tuovaa samaistumisen tunnetta.

Todelliseksi murhenäytelmäksi elokuvan tarinan tekee se, että mies ja nainen kohtaavat toisensa myöhään, vasta keski-iän loppupuolella. Kumpikin on tahollaan epätyydyttävässä avioliitossa. He saavat viettää yhteisiä rakkaudenhetkiä vain lyhyen aikaa, ennen kuin sairaus alkaa kiihtyvää ja vääjäämätöntä tahtia syövyttää suhdetta. Vanhenevien ihmisten rakastuminen on harvoin elokuvan aiheena tai ylipäätään esillä. Tämä on yksi niistä elokuvista, jotka kertovat, ettei koskaan ole liian myöhäistä. Ratkaisevia, elämänsuunnan tyystin kääntäviä päätöksiä on oikeus tehdä vaikka suuri osa vireästä elämästä on jo takana. Vanhenevan ja vanhan ihmisen on lupa nauttia ja tuntea hurmaa ja rakkautta.

ks. ensi-ilta