Lady Snowblood kotikatsomo

Nuori nainen säntää kostamaan joukolle paatuneita rikollisia katana viuhuen, veren suihkuessa vastustajien irtoraajoista lumihangelle ja tenhoavan musiikin soidessa. Lady Snowblood on yksinkertaistettuna suora esikuva ja innoitus Quentin Tarantinon Kill Bill ykköselle, mutta verikoston, väkivaltabaletin ja fatalistisen tragedian yhdistelmä on muutakin.

Yhtäläisyydet ensimmäiseen Kill Billiin eivät ole viittauksia tai satunnaisia hatunnostoja vaan Tarantino on napannut useita kokonaisia kohtauksia, suuren osan kostavan naisen perusasetelmasta, visuaalista kuvastoa sekä musiikin. Lady Snowbloodin teemamusiikkikappale Flower of Carnage kuullaan myös Tarantinon teoksessa, Snowbloodin pääosanesittäjän Meiko Kajin esittämänä. Onpa kummassakin elokuvassa myös animaatiopätkä välissä.

Pastissin sijasta tehty suoranainen palvonta osoittautui hyväksi metodiksi, sillä Kill Bill -kokonaisuus on eittämättä parasta, mitä Tarantino on saanut aikaiseksi. Tarantinoa hehkutettaessa on kuitenkin syytä muistaa, että mies on ennen kaikkea vanhojen klassikoiden ja elokuvatyylien uudelleenmuokkaaja, ei niinkään uuden rakentaja. Myös Lady Snowblood seisoo omilla jaloillaan ja toimii omilla ansioillaan, oli Tarantino mukana yhtälössä tai ei.

Lady Snowbloodin traaginen, tappavan tehokas taival ja pakkomielle tappaa vanhempiensa häpäisijät heijastaa hyvin japanilaista kulttuuria, jossa kunnia ja velvollisuudet ohjaavat ihmisten kohtaloita tehokkaammin kuin mitkään ulkoiset pakotteet. Giri, kunniavelka, on maksettava ja esi-isien suvun sälyttämä tehtävä suoritettava, olivat sen seuraukset henkilökohtaisella tasolla kuinka traagiset tahansa.

Alun perin samannimiseen mangaan perustuva elokuva ei ole kaukana japanilaisesta teatteriperinteestä, sillä tanssia muistuttavat miekkataistelut sekä metrien mittaisina ryöppyinä suihkuavat verikaaret ovat toiminnallisesta viitekehyksestään huolimatta varsin ritualisoitua väkivaltaa. Toshiya Fujitan ohjaus ei ole verrattavissa kurosawalaiseen eeppisyyteen ja näkemyksellisyyteen, mutta moinen vertailu olisi muutenkin epäreilua. Omalla sarallaan Fujita pärjää hyvin, ja yhdistää kosto/toimintaelokuvaan paitsi filosofisia pohdintoja, myös hyvää kulttuurista ajankuvaa.

Lady Snowbloodin tunnelmallinen ilmapiiri ja epätavallinen asetelma pitävät otteessaan, ja Meiko Kajin herkän vähäeleisesti tulkitsema päärooli on niin onnistunut, että ansiokkaan naisroolin tekemän vahvan vaikutuksen ymmärtää hyvin vielä vuosikymmenienkin kuluttua.