Get some!

Kun joku osaa, se osaa. Ja HBO osaa tehdä laatusarjoja kuten The Sopranos (1999–2007), Kylmä rinki (Oz, 1997–2003) ja Langalla (The Wire, 2002–2008). Viimeisimpänä napakymppinä seitsenosainen minisarja Generation Kill, joka on nähty Ylen ykkösellä keväällä ja pyörinyt aiemmin myös maksukanavalla, ja joka on HBO:n parhaimpia tuotantoja.

Yle lähetti Generation Killin inhimilliseen katseluaikaan, toisin kuin miten esimerkiksi mainoskanavilla on kohdeltu HBO:n merkittävintä ja yleisestikin ottaen merkittävää tv-sarjaa Langalla, joka on saanut katseluajan vain yön jumalattomina tunteina. Samanlaisen raatelun kohteeksi on joutunut muutama muukin helmi, kuten CBS:n erinomainen ja Dennis Haysbertin loisteliaasti tähdittämä The Unit (Kasvottomat sotilaat, 2006–). Toki boksit tallentavat niin, että vinkuvat mutta rajansa silläkin. Niin tai näin, iltojen ja myöhäisiltojen kolossaalisen vajakkiviihteen huimaava määrä pyörryttää silloin tällöin paatunempaakin.

Pidän Generation Killia paljon parempana ja etenkin merkittävämpänä kuin Taistelutoverit (Band of Brothers, 2001), jonka HBO tuotti yhteistyössä BBC:n kanssa. Taistelutoverien kansallisen sotaelokuvan etova paatos ei ilmestymisajankohtanaan oikein enää mielestäni istunut mihinkään muottiin. Generation Kill onkin monessa suhteessa vastakohta. Kriittinen amerikkalainen tuotanto, joka ei kanna jaloissaan kansallisen sotakuvauksen perinteisen raskaita kahleita, joka ei paasaa, syytä eikä puolustele ja joka näyttää eikä selitä.

Generation KillNimessään Generation Kill viittaa konsoli- ja tietokonepelisukupolveen, joka on kasvanut rapin tahdissa. Kirjansa lopussa Evan Wright suoraan paljastaa, ettei nimellä viitata sen henkilöihin vaan itse asiassa vastaanottajaan. Sama pätee tv-sarjaan, johon pettyneet varmaankin odottivat jotain eeppistä pelisimulaation kaltaista, loogista rymistelyä, jossa pahiksia posautetaan sydämen kyllyydestä ja jossa värimaailma on puhdasta ja jalo tehtävä otsaan tatuoitu. Mutta jutun juoni on jotain ihan muuta. Siksi vertaus Taistelutovereihin.

Generation Kill on sotkeutunut nykyhetkeen kuin simppu kalaverkkoon eikä väsyneesti mihinkään Suureen Hyvään Sotaan. Siinä ei ole suurta tarinaa eikä suurta tehtävää, ei suuria taisteluja, ei kunniaa, ei moraalia, ei hyvää eikä pahaa kaaoksen ja hajaannuksen valtakunnassa, jossa ei edes loppujen lopuksi ole yhtään mitään väliä yhtään millään. Ei suuria ruohonjuuritason amerikkalaisia. Ei sankareita. Jos kirjallinen tuotanto pudotetaan laskuista, näin rehellistä ja arkista sotakuvausta ei tule heti mieleen. Edes Vietnamista, jonka synkkä perintö kummittelee edelleen niin kirjoissa, filmillä kuin todellisuudessakin.

Arvottomuudesta sekä sankaruuden ja sotimisen kunniallisuuden totaalisesta puutteesta Generation Kill on hämmentävä analyysi ilman, että se osoittelisi päähenkilöitään, jotka ovat hyvinkin inhimillisiä ja ylikoulutettuja ammattilaisia oikeutukseltaan viheliäiseksi valheeksi paljastuvalla sotaretkellä ja jotka eivät edes oikein tiedä, mitä ovat tekemässä resuisen Humvee-kolonnan matkassa. Katsoja on monessa suhteessa yhtä eksyksissä ja enemmänkin kuin merijalkaväen eliittijoukko. Siksi Generation Kill on aluksi vaikea purtava mutta dvd:nä mitä mainioin hankinta. Sarja kestää kulumatta useamman katselunkerran ja tarvitseekin niitä, eli rahoilleenkin saa vastinetta.

Sarjan tarinakehys ei ole lineaarinen, lukuisat henkilöhahmot ja mariinien jargon puskevat armotta heti päälle. Lisäksi taistelukohtaukset ovat melkoista sekasotkua. Mutta kun tajuaa, että tv-sarja on keskittynyt ryhmän ja ryhmädynamiikan eikä yksilöiden kuvaus kiinnikkeettömän kaaoksen kourissa, se aukeaa eri tavalla. Tilannekeskiössä on toimittaja Evan Wrightin (Lee Tergesen) Humvee-maasturi, jota johtaa jäyhän jylhä kersantti Brad Iceman" Colbert, jota taas näyttelee karismaattisesti Stellanin poika Alexander Skarsgård. Pientä ydinjoukkoa väritetään runsaalla laumalla värikkäitä persoonallisuuksia, joiden jokaisen takana on erinomainen näyttelijäsuoritus ja -ohjaus korkeammassa ulottuvuudessa.

Herkimpiä hipiöitä saattaa ärsyttää merijalkaväen sotilaiden roisi huumori, joka pitkälle perustuu rasistisiin vitseihin, sovinismiin ja seksuaalisten vähemmistöjen morkkaamiseen. Verbaalinen ilotulitus on kuitenkin yksi sarjan hienouksia ja hyvin luonnollinen stressin heivaaja. Huonojen vitsien ja pilkkakirveiden välistä on luettavissa paitsi terävät herjat maailman menosta myös sisäisesti kaiken hyväksyvä yhteenkuuluvuuden tunne, veljeys, luottamus, kunnioitus ja aito solidaarisuus. Asioita, joiden laadusta ei tingitä mutta jotka siviilissä kärsivät huutavasta inflaatiosta.

Generation KillMiehet kovassa ammatissa kun eivät ole loppu viimein vastuussa kenellekään muulle kuin toisilleen, kunniakoodeista korkeimmalle. Tämä on aistittavissa veitsellä leikaten myös Evan Wrightin ja Generation Killin todellisuuden esikuvien keskustelutuokiossa, joka on hyvän making offin ohella lisämateriaalin parasta antia. Merijalkaväen soturien keskuudessa vain teoilla on merkitys ja vain niillä ansaitaan. Ilman ryhmän kunnioituksen lunastavia tekoja yläpään pulina on samaa sarjaa kuin alapään.

Generation Kill pitäytyy tiukasti kiinni maan tomussa ja tiedustelujoukkueen näkökulmassa eikä ole sinänsä poliittinen. Irakilaisten näkökulmasta sotaa valaistaan juuri ja vain sen verran kuin se aukeaa amerikkalaissotilaille, jotka on lähetty vieraaseen maahan ja kulttuuriin hoitamaan murskauskuulan tointa. Sama pätee katsojaan. Ei ole kuitenkaan vaikea kuvitella, että moni helttahousu tarttunee helposti irakilaisnäkökulman puuttumiseen.

Mutta väitänpä vain, että sen ymppääminen olisi pilannut koko sarjan, jonka keskeisiä teemoja on eristyneisyys. Sen kuvauksessa Generation Kill on yksi pätevimpiä analyysejä koskaan filmillä. Tiedustelumariinit ovat syvällä vihollislinjojen takana usein eristettyinä jopa toisistaan, oli sitten syynä radioyhteyksien takkuilu, upseerien sähläily tai vaan sota yleensä. Maasto on kuin Marsista ja pikkukaupunkien nimet kuin Tähtien sodista. Tässä konseptissa katsoja ei saa tietää enemmän, sillä muuten mentäisiin miinaan.

Kaikki kiiltokuvamaisuus on amerikkalaissotilaista niin huolella raspattu pois kriittisyyden ja arkisuuden ollessa hyvinkin realistiselta tuntuvan kuvauksen kantavat voimat. Kipeimmin sarja koskettaa siviileihin kohdistuneen väkivallan kuvauksessaan, jonka edessä kovien ja kouliintuneiden ammattilaissotilaidenkin on vaikea pitää itseään koossa. Modernin sodankäynnin sokeaa tuhovoimaa köyhissä maissa ei voi hyväksyä, mutta Generation Kill antaa pienenpienen ymmärryksen rippeen, että miksi niin hyväksymättömiä tapahtumia tapahtuu ja miksi Irakin reissusta on tullut sellainen inhimillinen katastrofi kuin se on ollut.

Generation Kill elää ristiriitaisuuksiensa valtavasta määrästä kuten muutama muukin sodasta kertova merkkiteos. Kirjassa moraalista maaperää tai sen olemattomuutta kuvaa parhaiten eräs irakilainen kyläpäällikkö, jolle amerikkalaisten invaasio on suurin piirtein olankohauttamisen arvoinen asia: Me elämme jo helvetissä."

Vietnamin sodan ja Vietnamin sota -elokuvien historiaa jonkin verran kolunneena en voi välttää mielleyhtymiä Vietnamin konfliktista, kun luen tai katson jotain Irakiin tai Afganistaniin liittyvää, faktaa tai fiktiota. Aseet ja teknologia ovat modernisoituneet mutta samaa partiointia ankarassa ympäristössä, rutiköyhässä maassa sisäisen kaaoksen ja hajaannuksen keskellä vailla selvää vihollisen muottia pommien pudotessa pääosin siviilien niskaan.

Generation KillArmeija kuin armeija toimii kuin suuryritys, jonka suuret johtajat vaativat liikoja pienemmiltä pomoiltaan, jotka taas yrittävät ansaita kunnioita ja kukkuloita keinoilla millä hyvänsä. Toivon, että Generation Killissa on dramatisoitu ja liioiteltu epäpätevien upseereiden toiminnassa, vaikka piisaahan näitä ympäristöään tahattomasti tai tahallisesti piinaavia johtajan kuvatuksia itsensä armosta riittämiin armeijoiden ulkopuolellakin.

Olisikin täysin oma juttunsa analysoida tämä hieno tv-sarja johtajuuden, komentoketjun ja toimeenpanon analyysinä. Paljon siitä kiteytyy sarjan lopussa Evan Wrightin ja eversti Stephen Kummisetä" Ferrandon (Chance Kelly) keskustelussa, jossa johtava upseeri karusti toteaa, ettei alemman johdon epäpätevyydellä tai huseeramisella ole väliksi niin kauan kuin homma hoituu kokonaisuuden onnistumisen kannalta. Sodassa ei jaeta tyyli- eikä moraalipisteitä ja välillä täytyy uhrata omia. Näin ikävä kyllä ajattelevat muutamat meikäläisetkin bisnesmikkihiiret ihan pokkana rauhan aikana.

Generation Kill on rautaisella ammattitaidolla ja lujalla luovuudella kirjoitettu Evan Wrigtin sotareportaasin parhaita perinteitä vaalivasta samannimisestä kirjasta. Eikä ihme, sillä skenaarion takaa löytyvät Wrightin lisäksi nimet Ed Burns ja David Simon. Sarja päättyy hienoon loppukohtaukseen, mutta kirjassa Wright valottaa ensimmäisen tiedustelupataljoonan myöhempiä tapahtumia. Jotkut jättivät merijalkaväen ja jotkut jermut menivät toiselle Irakin-kierrokselleen. Enää heillä ei ollut reportteria pupujussinkäpälänä ja sen myötä heidän hyvä onnensa loukkaantumisten ja tappioiden suhteen sittemmin traagisesti myös kääntyi paikassa nimeltä Fallujah.

Get some.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4 / 2 henkilöä