Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa
Richard Granevesen Freedom Writers tuo ensi silmäykseltä mieleen Levottomat sielut - elokuvan (1995), jossa Michelle Pfeifferin esittämä entinen merivoimien sotilas rimpuili opettajana lähiökoulun moniongelmaisten jenginuorten kanssa. Freedom Writersissa Pfeifferin tilalla opettajana on Hilary Swank.
Yhtäläisyyksiä on monta. Molempien elokuvien tapahtumapaikkoina ovat länsiamerikkalaiset ghetot, Freedom Writersissa ollaan Los Angelesissa. Molemmissa nuori, valkoinen nainen yrittää sitkeästi idealismin voimalla opettaa vähäosaisille jenginuorille jotakin elämän hyvyydestä ja voittaa näiden luottamuksen. Ja kummassakin elokuvassa on kyse todellisista ihmisistä ja tapahtumista.
Swankin mainiosti esittämä Erin Gruwell aloittaa tuoreena opettajana sopeuttamisohjelman myllertämässä entisessä huippukoulussa. Hänen naiivi optimisminsa huvittaa muita jo kyynistyneitä opettajia, ja ärsyttää oppilaita. Monikulttuuristen ryhmien jännitteet ja luokkahuonerealismi näyttäytyvät Gruwellille nopeasti rankalla tavalla. Hän on kuitenkin sinnikäs ja haluaa todella auttaa oppilaitaan.
Tämä elokuva on hankala pala. Freedom Writersin alkupuoli pysyy hyvin kasassa ja lupaa mielenkiintoista ja todentuntuista lähiö- high school-kuvausta ilman turhaa alleviivausta tai hurskastelua. Problemaattiset pointit ilmenevät sittenkin eettisissä kysymyksissä.
Suuri kiusaantuneisuus syntyy väistämättä siitä, miten taas kerran valkoisen rodun edustaja saapuu hyveellisesti pelastamaan latino-, afroamerikkalais-, ja aasialaistaustaisia teinejä ja osoittamaan heille opiskelun ja oikeiden valintojen tärkeyttä. Hetkittäin tarina häilyy sietämättömän imelyyden ja sentimentaalisuuden välimaastossa, ja katse hakeutuu väkisin pois kuvaruudulta. Gruwell herättelee oppilaitaan miettimään suvaitsemattomuutta ja opettaa heille holokaustin tapahtumia. Silti huulten vapinaa ja hiljaista nöyrtymistä on vähän liiaksi.
Oppilaat antavat kuitenkin vuorostaan jotain myös puhtoiselle Gruwellille, ja opettavat tälle totuuksia hiphopin ja kadun elämästä. Gruwell ei ole yksinomaan auktoriteetti, sillä hänellä on paljon opittavaa oppilaidensa väkivaltaisia kokemuksia ja rasismia pulppuavasta elämästä.
Se, mikä elokuvan ristiriitaisessa katsomiskokemuksessa eniten mietityttää, on tarinan ja henkilöiden todellisuus. Elokuva perustuu Gruwellin kirjoittamaan kirjaan, joka taas puolestaan perustuu oppilaiden pitämiin päiväkirjoihin. Elokuvaan on kaiketi lisätty siirappia, mutta tapahtumat ovat pääpiirteittäin tosia. Silti Gruwellin antaumukselliset tempaukset tuntuvat uskomattomilta. Tämä jos joku on sitä amerikkalaista unelmaa.
Parasta elokuvassa ovat näyttelijät. He ovat kaikki vallan mainioita, vaikka ohjauksellisesti muutamia ylilyöntejä tunteellisuudessa löytyykin. Oppilaita esittävät amatöörinäyttelijät ovat uskottavia ja päiväkirjamerkinnöillä etenevä kerronta toimii elokuvaa jäsentäen hyvin.
Hilary Swank Gruwell-maneereissaan istuu rooliinsa täydellisesti. Häntä katsoessa muistaa yhtäkkiä kirkkaasti, miten opettajien maneerit olivat juuri niitä, joille aikoinaan koulussa hihiteltiin. Myös Scott Glenn Gruwellin jurona isänä, entisenä kansalaisaktivistina, tekee karheanmuikean roolin.
Dvd-ekstroissa on perinteisten kehu- ja itkuhaastattelujen lisäksi ihan kiinnostavaa materiaalia oikeasta Erin Gruwellista ja hänen kertomuksiaan tapahtuneesta.
Seuraava:
Half Nelson
Arvostelu elokuvasta Half Nelson.
Edellinen: Jindabyne
Arvostelu elokuvasta Jindabyne.