Ensi silmäyksellä kotikatsomo

Onko väärin odottaa elokuvalta, varsinkin romanttiselta draamalta, välitöntä katsojan mielenkiinnon sieppaamista? Jos näin on asian perimmäinen laita, ei tyytymätön katsoja kuitenkaan jää aivan tyhjin käsin katsottuaan Irwin Winklerin ohjaaman elokuvan Ensi silmäyksellä. Tämä tositapahtumiin perustuva tarina on nimittäin niin järjestelmällisen lattea, että katsojan on samalla kertaa sekä jumalaisen järisyttävää että hillittömän huvittavaa huomata, miten huikaisevan kaukana ikävystyttävästä usein niin tavanomaiselta tuntuva oma elämä oikeastaan onkaan.

Mistä sitten johtuu Ensi silmäyksellä -elokuvan uljas tylsyys? Kun tavallisen elämän arkipäiväisyyksistä karsitaan ja silotellaan kaikki muhkurat, kaikki se sekopäisyys, joka saa ihmisen lähes hysterian partaalle tämän kamppaillessa normaalin elämänsä taistelukentillä, ja kaikki ne epäolennaisuudet, jotka saavat ihmisen tuntemaan oman elämänsä aivan mahdottoman tärkeäksi ja merkitykselliseksi, ja tämän myötävaikutuksella luodaan edelleen siisti ja napakka paketti elämän rosoisuudesta desinfioituja tapahtumia ja kohtauksia, saadaan aikaan sellainen elokuva kuin Ensi silmäyksellä. Se on ikään kuin suuremman budjetin tv-elokuva, jossa ei ole minkäänlaista särmää.

Elokuvassa Amy (Mira Sorvino) rakastuu aikoinaan kolmivuotiaana lopullisesti sokeutuneeseen Virgiliin (Val Kilmer). Amy saa suostuteltua Virgilin silmäleikkaukseen, jonka ansiosta tästä tulee yksi maailman harvoista ihmisistä, jotka saavat näkönsä takaisin pitkäaikaisen sokeuden jälkeen. Näkökyvyn palautuminen mullistaa Virgilin maailman täydellisesti ja tämä tuo edelleen oman painolastinsa rakastavaisten suhteeseen. Virgil ei ymmärrä näkemäänsä ja maailmasta muodostuu hänelle vain käsittämättömien muotojen sekamelska. Virgil joutuu punnitsemaan omat elämänarvonsa ja tavoitteensa uudelleen, varsinkin kun leikkauksen ansiot alkavat äkkiä murentua.

Hienot sanomat eivät poista tylsyyttä elokuvasta. Ei tietenkään voi eikä sovikaan kieltää ylevien sanomien kunnianhimoista luonnetta - sokeus, kosketuksen tärkeys, kaiken voittava rakkaus ja oman elämän haltuun ottaminen ovat kaikki kumeasti komeilta kalskahtavia teemoja ja elokuvan tapahtumien merkkipaaluja. Eikä suinkaan sovi epäillä sitä, etteikö Ensi silmäyksellä tavoittaisi omia yleisöjään, jotka yhdessä, kenties jopa toisiaan tukien, tulevat jakamaan Amyn ja Virgilin tarinan samalla syvästi myötäeläen.

Kaikilla asioilla on aina miljoona eri puolta. Jos tällaista romanttista draamaa katsoessaan havaitseekin yhtäkkiä olevansa pitkästynyt ja väsähtänyt sen tarjoamiin perinteikkäisiin itsestäänselvyyksiin, sitä huomaa tuntevansa syvää ahdistusta ja pelkoa siitä, onko itse muuttumassa immuuniksi traagisille kohtaloille ja pakahduttaville tuntemuksille. Niin ikään sitä huomaa toivovansa, että on, kun tullaan perimmäisten kysymysten äärelle, hyväksyttävää antaa tällaiselle draamalle huono arvosana. Ja lisäksi kuitenkin, kuitenkin sitä sisimmässään toivoo kovasti, että elokuva olisi koskettanut omaa itseä katsojana sisuskaluja myöten, kouraissut oikein syvältä ja kipeästi. Mutta mikä surullisinta, oikeita vastauksia ei ole. Minua Ensi silmäyksellä haukotutti - typerryttävästi ja paljon. En voi auttaa itseäni.