Ema kotikatsomo

Tanssiesityksen yllä loistaa jättimäinen aurinko, joka lämmittää sekä polttaa. Yhtä kutsuvan vaaralliselta näyttää päähenkilöiden suhde, joka vaikuttaa olevan tuhoon tuomittu. Tanssija Ema (Mariana Di Girolamo) on naimisissa taiteellisen tanssinohjaajan Gastónin (Gael García Bernal) kanssa, mutta he riitelevät jatkuvasti. Pariskunnalla oli adoptoitu poika, mutta he antoivat lapsen pois sen jälkeen, kun tämä sytytti talon tuleen ja melkein tappoi Eman siskon. Lapsi on nyt poissa, mutta Ema ei löydä rauhaa.

Lähtökohdat ovat synkät, mutta Pablo Larraínin ohjaama elokuva sykkii elämää ja energiaa. Se on oikeastaan kiehtova trilleri, jonka kerronta avautuu vähitellen katsojalle. Emassa on myös samaa vainoavaa tunnelmaa kuin Larraínin englanninkielisessä Jackie (2016) -elokuvassa, joka ajoittain tuntui melkein kauhuelokuvalta. Kaiken keskiössä on pysäyttämätön Ema, joka tekee ihmiset ympärillään hulluiksi.

Hullulta tuntuu erityisesti Eman ja Gastónin suhde. Loukkaukset, joita kiihkeä pariskunta laukoo toisilleen, ovat toinen toistaan pahempia. Uskomattoman julmat sanat viiltävät. Tuntuu kuin dialogissa olisi rikottu jokin sanaton sopimus asioista, joita ei saa toiselle sanoa. Samalla elokuva kuitenkin onnistuu saamaan katsojan pariskunnan puolelle. He ovat kauheita ihmisiä, mutta kuin luotuja toisilleen.

Elokuva kertoo rakkaudesta ja itsekkyydestä, mutta myös taiteellisesta ilmaisusta. Ema ystävineen tanssii reggaetonia, mitä Gastón pitää tanssijoiden taitojen tuhlauksena. Mies ei voi sietää, että on menettänyt vaimonsa tanssille, jota hän ei pidä oikeana taiteena, vaan aivot turruttavana jumputuksena. Eman ja hänen ystäviensä puolustuspuheenvuoro tulee sydämestä. Voiko tanssia selittää tai arvottaa järjellä? Kohtaus on dialogiltaan yksi elokuvan kiinnostavimpia.

Musiikki ja tanssi ovat keskeisiä tarinalle ja ne on toteutettu äärimmäisellä taidolla. Elokuvan alkupuolella nähtävän tanssikohtauksen syke jää kaikumaan korviin koko elokuvan ajaksi. On helppo samaistua Emaan, joka tanssii kaduilla ilman taustamusiikkia. Lumoava soundtrack vihjailee rytmistä, joka voi räjähtää täyteen pauhuun milloin vain. Karibian ja Etelä-Amerikan tanssilajeista vaikutteita saanut reggaeton hypnotisoi. Tanssin loputon energia toimii liimana, joka pitää Eman kaveriporukan niin tiiviinä.

Pääosassa nähtävän Mariana Di Girolamon hymy on säteilevä ja hurmaava, mutta välillä hän liikkuu kuin hai, joka vaanii saalistaan akvaarion lasin takaa. Ajoittain katsoja alkaa epäillä Eman todellisia motiiveja, vaikka lapsen menetys tuntuu oikeuttavan Eman tekemään mitä haluaa. Hän kirjaimellisesti polttaa kaikki esteet tieltään. Vasta lopussa alkaa kirkastua, kenen tai minkä takia Ema oikeastaan tekee mitä tekee. Todellisen motiivin hidas paljastuminen on kutkuttava mysteeri.