Dear Mr. Gacy kotikatsomo

Kaikille vähänkin elokuvia elämänsä aikana nähneille on tuttu Uhrilampaiden asetelma, jossa nuori ja kokematon agentti Clarice yrittää luoda yhteyttä kannibaali-Hannibaliin, joka myhäillen manipuloi jopa kaltereiden takaa. Mutta miltä kuulostaisi asetelma, jossa nuori ja kokematon opiskelijapoika haluaisi tehdä persoonallisen kouluesseen ja ottaisi sitä varten kontaktin kuolemansellissä istuvaan sarjamurhaajaan?

Fiktiona moinen kuulostaisi epäuskottavalta ja epätodennäköiseltä. Eiväthän seriaalit ole mestarimanipulaattoreita kuin leffoissa, ja kukapa sitä nyt psykopaateille kirjoittaisi? Mutta totuus on joskus tarua ihmeellisempää. Odottamattoman monet ihmiset kirjoittelevat sarjamurhaajille – eivät vain amerikkalaiset vaan eurooppalaiset ja suomalaisetkin. Monien motiivina on puhdas uteliaisuus, joka saa kiinnostumaan psykopaattien mielenliikkeistä ja toivomaan, että kirje murhaajalta valottaisi edes jollain lailla tekijöiden persoonaa ja sitä, miten nämä ovat onnistuneet vuosikausia toimimaan ilman, että kukaan lähiympäristössä on heitä epäillyt.

Jason Moss niminen 18-vuotias opiskelijapoika otti myös aikoinaan yhteyttä useampaankin sarjamurhaajaan, ensin kirjeitse ja joihinkin myös puhelimitse. Mossin motiivina oli saada lähdeaineistoa opinahjonsa oikeustieteen kurssin esseeseen. Moss kirjoitti kirjeen psykopaattien All Stars -osastolle, kuten muun muassa Richard Ramirezille, Henry Lee Lucasille, Jeffrey Dahmerille ja jopa Charles Mansonille. Kirjeissään Moss antoi itsestään väritetyn ja jopa valheellisen mielikuvan, sellaisen jonka hän katsoi kiinnostavan psykopaatteja eniten.

Moss sai muutamankin kirjekontaktin, mutta parhaimman ja pahimman yhteyden hän sai John Wayne Gacyyn, lupsakkaan viiksekkääseen pullukkaan. Gacy oli ennen vankilaan joutumistaan pyörittänyt menestynyttä bisnestä, tehnyt vapaaehtoista hyväntekeväisyystyötä, osallistunut politiikkaan, poseerannut silloisen presidentin Jimmy Carterin vaimon kanssa sekä esiintynyt useilla lastenkutsuilla iloisena Pogo-klovnina. Pogolla oli jälkikäteen ajateltuna hieman liian terävät suupielet ja liian leveä hymy.

Monet lapsethan pelkäävät klovneja lähes hysteerisesti, ja joskus siihen on syynsä, sillä valkoisen kasvomaalin takana voi olla oikeastikin mörkö. Gacy nimittäin piti lapsista, varsinkin teinipojista. Piti niin paljon, että kaappasi, kidutti, raiskasi ja murhasi näitä yli kolmekymmentä. Ei siis ihme, että teinipojan lähettämä kirje kiinnitti Gacyn huomion vielä kuolemansellissäkin, jossa hän oli vuosikausia odotellut teloitustaan.

Kanadalainen psykologinen draama ja trilleri, Mossin kirjoittamaan muistelmakirjaan The Last Victim perustuva Dear Mr. Gacy keskittyy nimenomaan Jason Mossin ja Gacyn väliseen suhteeseen. Kirjeenvaihtoa seurasivat puhelinkeskustelut, ensin Mossin toimesta ja lopulta niin, että Gacy soitteli uudelle parhaalle ystävälleen öisiä puheluita vankilasta. Viimein järjestyi myös kahdenkeskinen tapaaminen vankilassa.

Tarinaa on virtaviivaistettu ja dramatisoitu jättämällä Mossin kontaktit muihin sarjamurhaajiin kokonaan tarinasta pois, mutta muuten elokuva seuraa melkoisen tarkasti todellisia tapahtumia. Autenttisuutta lisäävät myös välähdykset aidoista tv-lähetyksistä ja uutiskatkelmista sekä Mossin ja Gacyn tapaamisessa otettu yhteinen valokuvapotretti.

Vaikka elokuvaa on ollut tuottamassa Oscar-palkitun sarjamurhaajadraama Monsterin tuottaja Clark Peterson, niin Dear Mr. Gacya ei ole tehty Hollywoodin koneistossa vaan kanadalaisena indie-tuotantona, mikä mahdollistaa tarinan maanläheisemmän kuvailun. Hyvä niin, sillä tarina on itsessään niin makaaberi, että sen olisi voinut erittäin helposti pilata ylidramatisoinnilla ja Gacyn tekojen mässäilyillä. Sen sijaan ohjaaja Svetozar Ristovski on toteuttanut vähäeleisen, pelkistetyn draamatulkinnan, jossa kauhuteot ovat katsojan mielessä mutta eivät esillä. Gacy on vankilassa, hänen tekonsa on jo tehty. Se ei silti vähennä niiden hyytävyyttä.

Jason Mossia esittävä Jesse Moss (ei sukua) esittää hyvin teinipoikaa, joka yrittää manipuloida mestarimanipulaattoria ja joka vajoaa henkisesti yhä ohuemmille jäille kehittäessään pakkomielteisen suhteen sarjamurhaajaan.

Elokuvan todellinen musta sydän on kuitenkin Gacy, jota esittää konkarinäyttelijä William Forsythe. Forsythe tekee uransa parhaimpiin kuuluvan roolisuorituksen. Omaatuntoa vailla oleva Gacy on niljakas, pelottava mutta häiriintyneellä tavalla vahvan karismaattinen hahmo. Gacy kykenee tarvittaessa ylläpitämään terveen ihmisen naamiota, mutta naamion takana ei ole kuin ihmisyyden synkkä ja särkynyt peili. Seksuaalisuuden ja vallan vääristymät vainoavat uhreja vielä kaltereidenkin takaa.

Vaikka Forsythe tekee ällistyttävän suorituksen, niin hän tekee sen tietoisena siitä, että hänen Gacystaan ei koskaan tule fiktiopsykopaatti Hannibal Lecterin kaltaista kulttihahmoa. On hieman toista jutella Jodie Fosterille mukavia lampaiden hiljaisuudesta kuin soitella keskellä yötä vankilasta teinipojalle ja masturboida samalla, kun kuiskailee puhelimeen väkivalta- ja insestifantasioita. Tosielämän sarjamurhaajien motiiveissahan on erittäin usein seksuaalinen pohjavire, toisin kuin Lecterien ja Dexterien viihdeseikkailuissa.

Sekä tarinan todelliseen arkeen ankkuroituva tausta että mallikelpoinen elokuvataiteellinen toteutus yhdistettynä kahden päänäyttelijän vahvoihin roolisuorituksiin tekevät Dear Mr. Gacysta mieleenpainuvan ja tasokkaan. Elokuvan kompakti rakenne palvelee tarinankerrontaa oivallisesti ja draamalliset painotukset ovat onnistuneita. Dear Mr. Gacy hiipiikin katsojan ihon alle paljon paremmin kuin mikään efektimaakarien kidutusporno tai muu mauton puoskarointi koskaan voisi.

Elokuva kertoo oman tarinansa ja päättyy siihen mihin päättyy. Tosielämästä kun on kyse, niin elämä jatkui kirjan ja elokuvan jälkeenkin. Jason Moss jatkoi opintojaan ja valmistui lakimieheksi. Kirjassaan The Last Victim hän kuvaili itseään henkisesti Gacyn viimeiseksi uhriksi. Kenties kuvailussa oli perääkin, sillä ilman traumoja ei Moss selvinnyt oudosta suhteestaan Gacyyn. Moss ampui lopulta itseään haulikolla päähän vain 31-vuotiaana, kuolinpäivänä oli symboliselta valinnalta vaikuttanut 06.06.06.