13 kotikatsomo

Georgialaisen ohjaajaveteraani Temur Babluanin poika, Ranskassa opiskellut Géla Babluani ohjasi vuonna 2005 ranskankielisen, mustavalkoisen rikostrillerin 13 Tzameti, joka niitti mainetta sekä Sundancen että Venetsian filmifestivaaleilla. Kuten usein ennenkin, tekstityksien lukeminen ja vieraan kielen kuunteleminen on ylitsepääsemätön kynnys yhdysvaltalaisyleisölle, joten ei kun tekemään uusintaversiota.

Alkuperäisversiota näkemättä on paha sanoa, kuinka paljon originaali eroaa uudesta tulkinnasta, mutta positiivisena asiana on pidettävä sitä, että uusintaversiokin on Géla Babluanin ohjaama, ja mies on päässyt pitämään langat käsissään myös käsikirjoituksen suhteen. Muutoksia on kuuleman mukaan tehty, mutta lähinnä siksi, ettei ohjaaja-käsikirjoittajaa huvittanut filmata tarinaa tismalleen samalla tavalla uusiksi.

Tiivistunnelmainen tarina kerää aluksi hitaasti kierroksia ja viipyilee kerronnassa, mikä vain lisää tarinan myöhempien vaiheiden painostavaa tunnelmaa. Babluani ei ole väkisin yrittänyt tehdä uusintaversiostaan liian ”kansainvälistä”, sillä kuvakerronnan tyylivivahteet ovat selkeästi ranskalaiseen rikoselokuvaan viittaavia ja etäämmällä liian kliinisestä Hollywood-tuotannosta.

Sähkömiehen hommia tekevä nuorukaisen Vincen (lupaava Sam Riley) perhe on vaikeuksissa, sillä isä on joutunut sairaalaan, ja periamerikkalaisen humaaniin tapaan perheen koti on myyntiuhan alla sairaalalaskujen takia. Se lienee sitä paremminvointivaltiota, jota tännekin tavoitellaan. Kun Vince kuulee mahdollisuudesta osallistua maanalaiseen tapahtumaan ja saada nopeasti paljon rahaa, hän tarttuu siihen tietämättä, mihin on tarkkaan ottaen lupautunut ja mitä pitää tehdä. Paljastuu, että panoksena on kirjaimellisesti rahat tai henki, eikä peräytymismahdollisuutta ole.

Alun tunnelmavirittelyjen jälkeen sekä katsoja että Vince tempaistaan äkisti hengenvaaralliseen vedonlyöntiin, jossa tahti kiihtyy sitä mukaa kun panokset kovenevat. Vince on katsojan sijainen ja samaistumisen kohde, jonka kasvoista heijastuvat epäinhimillisten ”pelikierrosten” aiheuttamat rajut psyykkiset ja fyysiset oireet. Tunnelma on suorastaan käsinkosketeltava, ja Babluani pitää huolen, että draaman kaari pysyy koholla varsinaisesta kliimaksista tylyyn ja vääjäämättömältä tuntuvaan loppuepilogiin.

Elokuvaan on saatu varsin nimekästä kaartia. Veljeään kilpailuttavaa moraalitonta gangsteria Jasperia esittää Jason Statham, ja itse veljeä, mielisairaalasta paikalle haettua brutaalin traagista Ronaldia esittää herra ja hidalgo Ray Winstone, miehisten ja karheiden roolien erikoismies, jonka fyysinen tulkinta sopii rooliin kuin luoti päähän. Mickey Rourke heilahtaa pienemmässä sivuroolissa, ja onpa mukaan päässyt Curtis ”50 Cent” Jacksonkin, joka monien muiden räppärien tapaan haluaa näyttelijäksi. On sitä huonompiakin rap-miesten näyttelijäsuorituksia valkokankaalla nähty, ja toki on kunnioitettavaa, että Viiskytäsenttinen haluaa oikean ammatin ja oikeita töitä typerän rytmisesti aksentoidun pölinänsä ja uhoavan gangsta-mölinänsä tilalle.

Napakka, intensiivinen ja sopivan rosoinen teos keskittyy päätarinaansa muutamien sivujuonien kustannuksella, ja osa sivuhenkilöistä kuten Rourken cowboy jäävät turhan luonnosmaisiksi ja tarina osittain kesken, mutta toisaalta eipä sitä oikeassa elämässäkään saa yleensä tietää, miten satunnaisesti kohdattujen ihmisten tarinat jatkuvat sen jälkeen, kun heidän osuutensa omassa henkilökohtaisessa tarinassa on ohi. Babluanin 13 on itsenäisesti toimiva kokonaisuus, joka herättää halun ottaa selvää, minkälainen se alkuperäinen elokuva mahtaakaan olla.