Ruma valkokangas

Valkokankaan sarjamurhaaja-aihe ei olekaan niin kaluttu kuin äkkiseltään luulisi. Käsikirjoittajaohjaaja Scott Reynoldsin esikoinen yllättää ja onnistuu ajoittain myös lyömään ällikällä. Scott on eittämätön uusi kyky uusiseelantilaisen elokuvan ansiokkaaseen ohjaajalistaan: Jane Campion, Peter Jackson, Lee Tamahori. Sarjamurhaajaelokuvana Ruma poikkeaa merkittävästi, etenkin toteutustavaltaan, Hollywoodin vastaavista. Vaikka elokuva muistuttaakin selvästi asetelmiltaan Uhrilampaita, niin Ruman vastoin kasvoja lyövä asenne ja rosoisen tyylitelty muotokuva murhaajasta tekee Hannibal Lecteristä viisastelevan pellen. Rumassa veri virtaa vuolaasti mustana - syvän tummansävyisenä kuin sarjamurhaajan silmät.

Simon Cartwright (Paolo Rotondo) on sarjamurhaaja. Hänet on lukittu mielisairaalaan, jossa tutkitaan hänen kelpoisuuttaan oikeudenkäyntiin ja jossa talonherroja leikkivät zombiemaiset, sadistiset maorivartijat (Paul Glover, Chris Graham). Simon sanoo kuulevansa ääniä. Hänen uhrinsa pakottavat hänet tappamaan yhä uudelleen ja uudelleen. Simon kertoo Ruman tekevän murhat. Kuuluisa psykologi Karen Shoemaker (Rebecca Hobbs) saapuu analysoimaan Simonin mieltä murhaajan itsensä pyynnöstä. Intensiiviset istunnot alkavat mielisairaalaan omituisen johtajan (Roy Ward) katsellessa sessioita peililasin takaa karkkeja mössöttäen.

Karen alkaa kuunnella Simonin tarinaa saadakseen selvää tappajan motiiveista. Ensin hän luottaa Simoniin, kuuntelee tämän tarinaa vaikeasta lapsuudesta (koulukiusaaminen, epätasapainoinen ja väkivaltainen äiti), kunnes epäily saa vallan. Simonin demonit alkavat tunkeutua myös Karenin omaan päähän. Karenin todellisuuden taju alkaa järkkyä. Hän haluaa löytää totuuden, mutta onko hän valmistautunut kaikkein pahimpaan...

Asuuko meissä kaikissa Ruma ankanpoikanen?

Visuaalisesti Ruma on melkoinen surrealistinen tykitys. Simonin verityöt iskeytyvät takaumina valkokankaalta yhä uudelleen ja uudelleen. Muistikuvat, todellisuus, fantasia ja aistiharhat sotkeutuvat toisiinsa niin, että katsojan on jopa vaikea seurata elokuvan shokkiefektien jatkuvaa vyörytystä. Missään vaiheessa ei ole varmaa, onko kaikki tositarinaa menneisyydestä tai vain Simonin keksimää valhetta. Katsoja pakotetaan siinä missä Karen Shoemakerkin Simonin sairaan mielen syvyyksiin.

Elokuvassa heitetään selvä viite H.C. Andersenin satuklassikkoon, Rumaan ankanpoikaseen, jonka poloiseen siivekkääseen Simonia verrataan. Onko Simon kuitenkaan "Ruma", vaikka hän tätä ("Rumaa") murhista syyttääkin? Onko hän ollut terve koko ajan ja vain teeskennellyt hullua välttääkseen oikeudenkäynnin? Kuulustelun alussahan Simon toteaa nauttivansa tappamisesta. Käsikirjoittajaohjaaja on ottanut suuren riskin muokatessaan sarjamurhaajasta elokuvansa sympaattisimman hahmon. Se jää jokaisen itsensä päätettäväksi, miten hän on onnistunut. Yhdessä avainkohtauksessa Simon kertoo, että ihmiset kiusaavat häntä. Karen Shoemaker vastaa: "Ihmiset kiusaavat minua, mutta minä en viillä heitä korvasta korvaan." - "Ehkä sinun pitäisi.", Simon ehdottaa takaisin.

Ruma on älyllisesti oivan pirullinen elokuva, sillä siihen on vaikea suhtautua. Se on selvästi harkitun sensaatiohakuinen ja kulttileimaa kosiskeleva. Toisaalta se on ehdottomalla näkemyksellä ja ammattitaidolla tehty pienestä budjetistaan huolimatta. Elokuva on todistus siitä, että luja visuaalinen ote yhdistettynä iskevään kerrontaan riittää takaamaan omaperäisen kädenjäljen loppuun poltetusta aiheestakin - seikka, jonka Hollywoodin rahanimijät ovat unohtaneet. Scott Reynoldsin ja koko tekijätiimin otteessa on sellaista tervehenkistä yrittämistä, raikkautta ja tyylitajua, mitä toivoisi suomalaisessakin elokuvassa enemmän olevan.