Aikamme sankari

Nykyään on tapana kirjallisuussovituksen ollessa kyseessä pidättäytyä arvottamasta elokuvaa kirjan mukaan, käyttämästä alkuperäistekstiä mittatikkuna, ikäänkuin arvioiden kuinka pahasti elokuvassa on menty vikaan. Kannatan tätä lähestymistapaa. Dogmia ja absoluuttista uskontunnustusta ei elokuvansuojelusta saa kuitenkaan tulla, ja siksi on joissain tapauksissa hyvä avata vertailu kirjan ja elokuvan välillä oikein levälleen, jotta paremmin nähdään mitä elokuva kertoo omasta ajastamme.

Hyvä esimerkki tällaisesta tapauksesta on teattereihin ilmestyvä Aikakone. Kuten tunnettua, elokuva perustuu ohjaajan Simon Wellsin isoisän isän H.G. Wellsin (1866-1946) samannimiseen pienoisromaaniin, joka ilmestyi alunperin vuonna 1895. Teoksessa nimettömäksi jäävä aikamatkailija todistaa herrasmiesryhmälle ajassa matkustamisen onnistuvan ja kertoo heille myöhemmin seikkailuistaan 800 000 vuoden päässä tulevaisuudessa.

© 2002 - Warner Bros. & DreamWorks PicturesFabian Societyn jäsen ja utooppisuuteen taipuvainen sosialisti Wells kuvitteli tulevaisuuteen kaksi rotua: maanpäällä asuvat eloit ja maan alla asuvat morlokit. Kummatkin olivat seurausta kapitalistisesta talousjärjestelmästä, jonka evoluutio oli pitkinä vuosituhansina ottanut haltuunsa; hieman yksinkertaistaen, morlokit ovat työväenluokan ja eloit omistajaluokan jälkeläisiä. Aikamatkailija näki kummassakin kansassa huonoja piirteitä. Eloit olivat heiveröisiä ja apaattisia, elämän helppouden surkastamia, kun taas morlokit osasivat elää vain pimeässä, puoliksi eläimen tasolle taantuneina. Lopuksi matkaaja pääsee kurkistamaan vielä kaukaisempaan tulevaisuuteen, jossa lähes tulkoon kaikki elämä on kadonnut maapallolta. Surullisempana, mutta viisaampana hän palaa omaan aikaansa kertomaan tarinaa.

Entä elokuvaversio? Tietenkin on ollut itsestäänselvää, ettei mokoma humanistinen mielenkiinto tieteentekoon voi yksinään oikeuttaa aikamatkailua. Sitä paitsi herrasmiesklubi saattaisi tuoda mukaan ei-toivottuja homoeroottisia assosiaatioita, olivatpa nämä sitten kuinka platonisia tahansa. Mukaan on siis pitänyt saada helposti ymmärrettävä, heteronormatiivinen romanssi, tällä tavalla: Alexander Hartdegeniä (Pearce), joka elää postikorttimaisessa kitch-onnelassa, kohtaa onnettomuus. Hänen tyttöystävänsä kuolee, kun tyhjästä ilmestyvä kohtalon käsi, jota esittää kriminaali poikkeusyksilö, ampuu hänet keskellä talvi-idylliä. Menneisyys täytyy muuttaa, joten tarvitaan aikakonetta. Guy Pearcen kyvyt hukkaava käsikirjoitus heittää matkaajan menneisyyteen, jossa kuitenkin osoittautuu, että tapahtumia voidaan muuttaa, mutta kohtaloa ei: tyttöystävä kuolee joka tapauksessa, tavalla tai toisella. Todellisuus on siis, ainakin juonen tässä vaiheessa, deterministinen: mitään ei voi muuttaa, eikä vapauttakaan tunnu olevan.

Masentunut Hartdegen lähtee etsimään lohtua tulevaisuudesta. Ensimmäinen pysähdys osuu kitch-onnelaan 2000-luvun puolivälin tienoilla, meidän omaan ihanaan ja tyystin ongelmattomaan tulevaisuuteemme, joka muovisuudessaan vastaa Paluu tulevaisuuteen 2:ssa (Back to the Future Part II, 1989) nähtyä utoppiseksi tarkoitettua visiota. Pienen lisähyppäyksen jälkeen on maailma yhtäkkiä kataklysmin partaalla: kuu on putoamassa taivaalta. Hartdegen ehtii nipin napin pakoon, mutta pyörtyy aikakoneeseen, joka raksuttaa tasaisesti aina vuoteen 802 000 ja jotain, ennen kuin matkaaja herää.

Hartdegen ystävystyy heti paikalla eloi-ihmisten kanssa, ja miksikäs ei. Nämä jäntevät, kevyesti ruskettuneet, hoikat, suklaasilmäiset ja sympaattiset ihmiset asuvat Peter Jacksonin luomaa Rivendelliä muistuttavassa paratiisissa, epämääräisten, mutta rennonoloisten cross-over-etno-new-age-uskomusten, rituaalien ja tarinoiden siivittäminä. Kyläkoulussa 2000-luvun englanti on pakollinen B-kieli, joten kommunikaatiokaan ei tuota vaikeuksia. Jos Simon Wellsin eloit säveltäisivät musiikkia, se olisi varmasti samanlaista kuin elokuvan ääniraidalla hymisevä, Adiemusta tapaileva delfiinihalaus-pyramidirentoutusmusiikki.

Pahuus varjostaa kuitenkin näiden harmittomien, viattomien ja iloisten ihmisten elämää. Morlokien pahan roistovaltion pahuuden rumiksi vääristämistä asukeista ei löydy muuta kuin pahaa sanottavaa: hyvien, vapaiden ja demokraattisten eloi-ihmisten kaappailu ja unien häirintä voi olla vain pahojen terroristien touhua. Lisäksi perusmorlok, gorillan ja x-files-alienin yhdistelmä, on väkisinkin eläimellinen, örkkimäinen, demoninen ja... joko käytin sanaa "paha"? Pahuuden akselisto näyttäytyy sarjana hämäriä ja teollisen oloisia luolia; kyseessä on epäilemättä myös maailman suurin saastuttajakansa.

H.G. Wells ehkäisi kaiken puolueellisuuden kolminkertaisella etäännytystekniikalla: 1) eloit eivät osanneet englantia, 2) pettynyt matkaaja itse säilytti kriittisen etäisyyden ja arvotti kansat samalle, melko alhaiselle tasolle 3) tapahtumat esitettiin sisäiskertomuksena, matkaajan myöhemmästä perspektiivistä kertomana tarinana. Elokuvassa ei ole tilaa tällaiselle epäilyttävälle häilyvyydelle, mustavalkoisessa maailmassa valkoisen valitseminen epäröimättä ja sataprosenttisesti on rehellisyyden ja sankarikunnon mitta.

© 2002 - Warner Bros. & DreamWorks PicturesMutta ei tässä vielä kaikki. Suurimman ideologisen keikauksen suorittaa itse Über-Morlock (oikea, virallinen roolinimi), jota esittää Jeremy Irons yllään maskeeraus ja korsetti, joista Marilyn Manson olisi ylpeä. Kyynisyyttä (ja pahuutta) kumajavin sanakääntein morlokien führer paljastaa vangikseen joutuneelle Hartdegenille, että kansojen kehitys saikin alkunsa kuun hajoamisen aiheuttamista tuhoista, ei suinkaan talousjäjestelmän yhteiskuntaa järjestävistä ominaisuuksista. Voilá: täydellinen historian puhdistus taloudesta ja politiikasta yhdistettynä spektaakkelin vahvistamiseen; putoava ja särkynyt kuu on toki dramaattisempi kuin kapitalistinen akkumulaatio tai luokkataistelu. Ensisijaisesti kysymys lienee englantilaistyyppisen luokkatietoisuuden katoamisesta matkalla Hollywoodiin. Lester Friedman (1993) on todennut, että "luokkasidonnaiset vastakkainasettelut saavat monet sisäiset hälytyskellot soimaan useimpien amerikkalaisten katsojien mielissä, ja totta kai taloudellisten tekijöiden korostaminen uhkaa nostaa esiin möröistä suurimman: kommunismin haamun".

Kuitenkaan ei ole mahdollista ohittaa efektejä, jotka aiheutuvat Wellsin tekstiin tehdyistä muutoksista. Ei ole historiaa, on vain luonto. Ei ole yhteiskuntaa, ei luokkia, vain yksilöitä. Morlok-kommendantin kertomus lipsahtaa aikakoneeseen, matkaa takaisin 2000-luvulle ja muodostuu ideologiseksi raportiksi uus-liberalistisesta aikakaudesta, jona H.G. Wells pölyttyy hyllyssä Spencerin, Hayekin ja Milton Friedmanin takana.

Edelleen käy ilmi, että luokkarakenne onkin vain morlokien yhteisön ominaisuus, epätasa-arvo on suoraa seurausta heidän kaltaisesta pahuudesta ja rumuudesta. (Viehkeät eloithan asuvat luokattomassa Viimeisten Aikojen Atlantiksessa tai jossain vastaavassa Maxfield Parrish -karkkimaailmassa.) Lopulta morlokien ylinilkki alkaa veistellä sarkasmia historiasta, kohtalosta ja determinismistä ja uljaan elokuvallisen metaforan loisteessa Hartdegen näkee oman masentuneisuutensa kaiken kataluuden - ja suuttuu.

Koko populaarielokuvan korpus referenssitekstinään Hartdegen nousee ällistyttävään yksilösuoritukseen ja sankarimaineeseen tappamalla Adolf Ironsin ja tuhoamalla samalla kekseliäästi, mutta melko selittämättömästi sekä koko morlok-infrastruktuurin että sitä asuttaneen inhan ja pahan kansan. Aikakone hajosi, mutta kiitollisilta eloilta löytynee virka historian kulun muuttajalle, muiden puolesta päättäjälle, ainoalle mahdolliselle poliittiselle agentille, poikkeusyksilö Hartdegenille. Über-Eloi? Ei, liian brutaalia, liian Blut und Boden. Ehkä jotain kreikkalaista ja jaloa, jotain tyylikästä, kuten Para-Eloi tai Hyper-Eloi...

Mistä tähti? Art deco -aikakoneesta, tyylikkäimmästä temporaalikulkuneuvosta sitten Michael J. Foxin DeLoreanin sekä aikamatkustussekvenssistä, jonka häkellyttävä tietokonegrafiikka saattaa häpeään parhaimpien luontodokumenttien time lapse -kuvauksen. Mutta ei enempää. Paketti on tyhjä, oli paketointi kuinka korea tahansa.

*
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 1,8 / 5 henkilöä