Nykistä sekaisin valkokangas

Harvoin leffateatterin aulassa olevat elokuvajulisteet ovat olleet niin kiinnostavia kuin tuossa päivänä eräänä, vaikka ne kertovatkin masentavaa sanomaa siitä mitä kaikkea saastaa sitä taas ollaan työntämässä valkokankaille tänäkin syysnäytäntökautena. Huh-huijaa. Saastahan on suhteellinen käsite, sanovat minua viisaammat… ja vaivihkaa, siinä aulassa lorvaillessani, uskallan siirtää katseeni kädessäni olevaan tuotantoläpyskään, jonka kannessa kauhistelevat Steve Martin ja Goldie Hawn, eli ollaan Nykistä sekaisin ja minä olen sekaisin. "Miksi juuri minä, miksi minä?! Mistä minua rangaistaan? Mitä pahaa olen tehnyt, että olen joutunut tänne, katsomaan tätä!" mieleni huutaa tuskaisena.

Inhoan Steve Martinia yhtä syvästi kuin yläasteen ruotsinopettajaanikin ja Goldie Hawnistakaan en keksi muuta positiivista kuin sen, että hän on naimissa Kurt Russellin kanssa. Olen siis syvästi ennakkoluuloinen ja kurttukulmainen elokuvistamarisija, joka on jo liian kauan yrittänyt olla itseään, yleisöä ja elokuvia viisaampi. Tällä kertaa haluan olla tyhmä. Vedän syvään henkeä ja rohkaisen mieleni marssiessani kauhukammioon.

Masentava yllätys. Turha tätä olisi ollut tulla katsomaan, sillä tämähän on nähty ennenkin. Nimittäin vuonna 1970 valmistuneena ja pääosassa tuolloin sentään Jack Lemmon. Tarinahan kertoo ohiolaisesta pariskunnasta, jonka lapset ovat lentäneet pesästä ja pariskunta lähtee New Yorkiin perheen pään työhaastattelua varten. Mitä kaikkea hassua voikaan sattua, kun tuppujunttilasta lähdetään isoon kaupunkiin. No, kuvitelkaapa vaikka mynämäkeläistä Turussa tai turkulaista Helsingissä.

Vaikka Nykistä sekaisin on nykyelokuvien mittapuussa lyhyt, vain puolitoistatuntinen tekele, niin silti ehdin 90 kertaa leffan aikana odottaa sen päättymistä. Steve Martin on kamala, kauhistuttavampi kuin rankimpien painajaisten demonit, ja viimeistään silloin kun Steve oli aikeissa kölkkiä Goldieta Keskuspuiston nurmella, olin valmis peittämään silmäni, sillä tämä ei voi olla enää sallittua! Amerikkalaiset "koko perheen komediat" tietäen: mitään ei tapahtunut tai mitään ei näytetty, onneksi. Näköni ja ymmärrykseni on kaiketi vielä tallella.

Syvien kauhutuntemusteni lomassa en saattanut ymmärtää mitä Monty Pythonista tuttu John Cleese teki tässä teelmyksessä. Kaikkea ei siis voi ymmärtää ja filosofisin ajatus, joka minulle huokui leffan aikana oli mietintä siitä, paljonko Volvo oli sponssannut elokuvaa, että Steve ajeli alussa ysisatasella Volvolla. Takamaiden turvallisilla porvareillahan pitää olla turvallinen auto. Viimeistään silloin, kun Steve replikoi elämän ytimen imemistään lutkautuksella: "This is how I suck!", minä olin valmis.

Juoksin kirkuen ulos leffateatterista. En kyennyt sittenkään olemaan tarpeeksi tyhmä.