The Libertine valkokangas

Rochesterin jaarli John Wilmot (Johnny Depp) on irstailija ja juoppo. 1600-luvun lopun Englannissa Kaarle II:n (John Malkovich) hovissa hän runoilee, ryyppää ja naiskentelee, joskus jopa kaikkea samanaikaisesti. Ihastus teatterinäyttelijätär Elisabeth Barryyn (Samantha Morton) muuttaa suhtautumista asioihin, ja Wilmotin skandaalinäytelmä Kaarle II:sta aiheuttaa vaikeuksia.

Libertinen on käsikirjoittanut Stephen Jeffreys, joka on tehnyt myös elokuvan perustana olevan näytelmän. John Malkovich esitti aikoinaan Wilmotia Steppenwolf-teatteriryhmässä, jolle Jeffreys näytelmän kirjoitti. Valkokangasversioon olisi ollut hyvä ottaa mukaan joku muukin kirjoittaja. Ulkopuolinen olisi uskaltanut typistää ja keskittyä eri asioihin kuin itse näytelmän tekijä.

Historiallisuuteen kuuluu nykyään myös lian läsnäolo. Esimerkiksi television Deadwood-sarjaa mainostetaan realistisena länkkärinä, koska siinä kävellään ihan oikeassa kurassa. Libertinessä on pyritty irtautumaan perinteisen historiallisen pukudraaman esitystyyleistä. Rapa roiskuu kun rapataan. Rakeinen käsivarakamera heiluu tuhnuisten hahmojen ympärillä tallentaen tummanharmaita sävyjä. Kiroilua ja muuta päristelyä riittää. Realistisuus tarkoittaa Libertinessä inhorealismia, mutta elokuvan toteutustapa on tunkkaisuudessaan suhteellisen raikas verrattuna yli-ihaniin perusepookkikuvauksiin.

Johnny Depp on oikein hyvä paheellisena jaarlina. Hänen naamansa ja äänensä on sopiva turmiollisen naissankarin hahmolle. Näyttelijäkaarti kokonaisuudessaan hoitaa roolinsa hyvin. Paikoitellen Deppin ja Mortonin sekä Malkovichin välillä on oivallista kipinöintiä ja kemiaa. Esikoisohjaaja Lawrence Dunmoren ansiosta, tai hänestä huolimatta, näyttelijätyö toimii.

Libertinessä on hyviä aineksia, mutta niitä on liikaa. Wilmotin ja Barryn vaikean rakkauden kuvaus liikutti parhaiten ja olisi yksinään pystynyt kantamaan draamaa jäntevämmin. Yhtäkkiä Barry unohdetaan elokuvan loppupuolella ja huomio siirtyy Wilmotin uran ja terveyden nopeaan alamäkeen sekä riitaisuuteen kuninkaan kanssa. Runoilijan luomistyötä, poliittisia juonitteluja Kaarlen hovissa ja uskon asioita sivutaan. Lopun pääosan varastaa oikeastaan Deppin rappiomaskeeraus.

Joitakin sykähdyttäviä kohtia lukuun ottamatta katsojalle ei synny Libertinestä kokonaisvaltaista elokuvaelämystä, joka kantaisi riittävän pitkälle. Muotokokeilut kiinnostavat vain hetken, jos sisällöllä ei saada rakennettua tunteiden heräämistä henkilöhahmoja kohtaan.