Pimeää ei näe päivänvalossa

"Rikos on inhimillisen yritteliäisyyden vasenkätinen muoto", kuuluu monesti siteerattu repliikki John Hustonin hienoimpiin lukeutuvasta elokuvasta Asfalttiviidakko. Samaa kertoo 28-vuotias Stanley Kubrick ohjaustyöllään The Killing. Film noirin sävyissä hohkaa kovaksikeitetty elämän shakkilauta.

Kubrickin pistävä katse ignoroi toisen maailmasodan jälkeiselle mustalle elokuvalle ominaisen melankolisen romantiikan. Hänen fragmentaarinen kerrontansa vie film noiria modernimpaan ja karaistuneempaan suuntaan. Kubrickin mestariteoksessa "pimeä" ei sulaudu kuumeiseen sensualismiin, vaan näyttäytyy ruohonjuuritasolle levittäytyneenä materialismina ja henkisenä korruptiona, mekanisoituneen maailman banaalisuuden kirkkaana läpivalaisuna. Ei sumuista ilmaa havainnoimassa hämärtyneitä sieluntiloja, vaan löyhkäävää maisemaa ihmisten sisään hengittämänä ja varastoimana.

The KillingPiirtäessään tiukasti kohdennettua mustaa satiiria The Killing ammentaa voimansa pienten ihmisten pienestä elämänmaisemasta, materialististen unelmien avainlähteestä. Kubrickin kerronnasta kompositiollisine motiiveineen rakentuu hiljalleen eräänlainen elokuvallinen kallonavaus. Muutaman vuorokauden mittaan puristettu kertomus venyttää hiostavan takautumarakenteensa avulla henkilögalleriansa sisäisiä jännitteitä. Ihmisten mielentiloja ja intentioita seuraillaan kuin nitroglyseriiniä värisevillä sorateillä. Osatekijöiden ratkaiseva leikkauspiste - tarkkaan suunniteltu raviradan laskentahuoneen ryöstö - heilauttaa lopulta jokaisen pelaajan takaisin siihen surkeaan suuntaan, jossa unelmat alkoivat syntyä. Eräät hahmoista laskeutuvat kuolemaakin alemmaksi.

The Killing etenee fatalistisesta vireestään kohti ironian korostamaa viileyttä, joka lopulta verhoaa koko teoksen alleen vastaavalla luonnollisuudella kuin yö saavuttaa päivän. "Just a big bad joke... without a punch-line", kuuluvat muuan paremmasta elämästä haaveilleen naisen viimeiset sanat. Naisen kuoltua romahtaa lattialle tämän aviomies, surmaaja, kaataen samalla lemmikkipapukaijansa häkin. Kun epäonninen aviopari lepää lattialla kuolleena, papukaija rääkyy omiaan. C’est la vie. Ja Kubrickin ironiaa puhtaimmillaan.

The KillingOhjaajan viileän jazzin instrumentteina näyttelijät kaikuvat kirkassointuisina. Erityisesti Sterling Hayden, joka parkkiintuneena rikosporukan johtajana lataa hahmoonsa traagista kohtalontietoisuutta. Hänen mekaaninen suoraselkäisyytensä on yhtä illuusiottomuuden vertauskuvaa. Kun kamera havainnoi alakulmasta kuinka Hayden poimii ruusupaketista tappavan raskasmetallin, on tämän korostumattoman eleen äärellä meneillään värisevä tapahtuma. Ranskalainen ohjaaja Alain Corneau onkin lennokkaasti ilmaissut: "Sterling Hayden on minulle apokalypsin lapsi, identtinen kaksoisveli Avaruusseikkailun lopun sikiölle."

Jim Thompsonin laatimien vuorosanojen viimeistelemä The Killing huokuu kyynillisyytensä rinnalla omalaatuista kauneutta. Kauneutta, jota hyvin kuvastaa dialogeihin sisältyvä tarina miehestä, joka otti tavakseen tuijottaa taivaalle selvittääkseen auringon mysteerit - ja tuli sokeaksi.

* * * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4,2 / 5 henkilöä