Kadonneen artistin metsästäjät

Ruotsalaisen Malik Bendjelloulin esikoisohjaus Searching for Sugar Man kertoo tarinan amerikkalaisen folk-muusikon Sixto Rodriguezin etsimisestä. Mikään perinteinen musiikkidokumentti tai artistimuotokuva ei elokuva ole, vaan pikemminkin fanien kunnianosoitus mysteeriksi jääneelle artistille, jonka urasta ja elämästä ei tiedetty juuri mitään. Elokuva on herättänyt maailmalla paljon mielenkiintoa, ja se palkittiin jo Sundancen elokuvajuhlilla juryn erikoispalkinnolla ja yleisön palkinnolla. Elokuva on ehdolla myös Oscareita jaettaessa parhaan dokumentin sarjassa.

Searching for Sugar ManSixto Rodriguezin levytysurassa ei ollut mitään erityisen mystistä, myyttistä tai merkillepantavaa, vaikka mies pari ilmeisen hienoa levyä ehtikin tehdä. Pikemminkin Rodriguezin tarina on malliesimerkki niistä lukemattomista unohdetuista tai pienen piirin tuntemista artisteista, joiden ura jäi lyhyeksi ja menestys vaatimattomaksi tai olemattomaksi. Yhden hitin ihmeilläkin on sentään se yksi hitti, monilla hienoilla artisteilla ei sitä ensimmäistäkään. Moni heittääkin muusikon uran ja haaveet tähteydestä sikseen, kun ura ei urkene, ja alkaa vaikkapa talkkariksi.

Hieman monimutkaisemman ja kiinnostavamman Rodriguezin tarinasta tekee se seikka, että lyhyen levytysuransa jälkeen miehestä sukeutui eräs Etelä-Afrikan suosituimmista artisteista, ilman että miehellä itsellään oli asiasta mitään tietoa. Kahta virallista levyä myytiin vuosien ja vuosikymmenten aikana satoja tuhansia, rahojen valuessa välikäsien taskuihin. Etelä-Afrikassa fanien keskuudessa kiersi mitä villeimpiä tarinoita siitä, kuinka Rodriguez oli tehnyt lavalla polttoitsemurhan, ja miestä pidettiin traagisena taiteilijaheeroksena, jonka elämä oli täysi mysteeri kaikille, ja jonka levyistä ei kukaan ollut Amerikassa kuullutkaan.

Searching for Sugar ManElokuvassa kaksi fania alkaa penkoa Rodriguezin mystistä elämää yrittäen ottaa selville, kuka tämä oikeastaan oli. Matkan varrella haastatellaan levy-yhtiöiden omistajia, tuottajia, Rodriguezin 1970-luvun alussa tunteneita aikalaisia sekä lopulta myös perheenjäseniä. Miestä verrataan jopa Dylaniin, ja toistellaan rockumenteille tyypillisiä älyttömyyksiä, kuten "jätkähän oli parempi kuin Dylan", tai suuruudenhulluja väitteitä, kuten että Rodriguezin tekstit olisivat tehneet hänestä jotenkin muita merkittävämmän biisinikkarin. Näitä kliseitä on kuultu jo niin paljon, että Spinal Tap -efekti on väistämätön: kornilta kalskahtavat suitsutukset saavat katsojan odottamaan, josko uskottavuuden matto kohta kiskaistaan jalkojen alta ja nupit väännetään yhteentoista. Lievä epäuskottavuuden tuntu toimii kuitenkin hienosti elokuvan tunnelman ehdoilla ja vain lisää intensiteettiä.

Searching for Sugar Man ei kuitenkaan ole parodia tai käsikirjoittajan kynästä lähtöisin oleva pseudodokumentti – vaikka ennakkoon tarinasta mitään tietämättömänä pidin tämän vaihtoehdon avoinna melko pitkään – vaan aidosti sympaattinen ja hyvin katsojan mielenkiinnon yllä pitävä salapoliisitarinan kaltainen kertomus fanien yrityksestä saada tietoa muusikosta, jonka he tunsivat vain heitä koskettaneen musiikin kautta. Kuka oikein oli Rodriguez, on kysymys, johon elokuvan isoksi kasvaneet fanipojat hakevat vastausta. Samalla paljastuu se henkinen prosessi, jossa nuoruuden fiilispohjainen musiikin diggailu on vaihtunut aikuisuuden syvempien merkitysten etsimiseksi, haluksi tietää, kun pelkkä tunteminen ei enää riitä.

Searching for Sugar ManVaikka fanit elokuvassa väittävätkin, että muista artisteista oli 1970-luvun alussa yllin kyllin tietoa tarjolla, ei tämä oikeastaan pidä paikkaansa: musiikkilehdet kyllä tarjosivat artisteista tietynlaista "tietoa", joka yleensä kuitenkin oli tarkkaan harkittu fasadi, julkisuuskuva, jonka verhojen taakse vain harvoilla ja valituilla oli mahdollisuus kurkistaa. Bändit, kuten Led Zeppelin, olivat myyttisiä jumalten vasaroita, puolijumalia, joista tihkui vain vähän tietoa, joka sekin oli omiaan vain herättämään lisää kysymyksiä ja ihmetystä. Sosiaalinen media on tietyllä tavalla tehnyt karhunpalveluksen rockjumalille demystifioidessaan elämää suuremmat aktit tavallisiksi kuolevaisiksi, joiden kanssa voi chattailla. Bändejä tai artisteja ei enää välttämättä palvota, niistä tykätään. Samalla menetetään rockin uskonnollinen aspekti, ihmetys ja illuusio.

Onneksi Rodriguezin kohdalla tietty mystisyyden tuntu jää yhä leijumaan ilmaan elokuvan loppuessa; kaikkia salaisuuksia ei ole paljastettu, monia kysymyksiä jätetään kysymättä, tai niitä ei ole saanut kysyä. Tämä on tulevan levymyynnin kannalta hyvä asia, eri asia taasen on kenelle rahat menevät. Musiikkiteollisuus ainakin haluaa pitää salaisuutensa yhä edelleen omana tietonaan.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,8 / 8 henkilöä


Powered by Preview Networks