Touhumentti suomalaisesta heavystä
Heavy on hip. Asian voi päätellä siitä, että Suomessa on lyhyen ajan sisällä polkaistu ilmoille amatööritekijöiden voimin kaksi dokumenttia, jotka yrittävät pureutua suomalaiseen metallimusiikkiin. Suoraan dvd:lle julkaistua Promised Land of Heavy Metalia ja nyt keväällä jopa teatterilevityksen saanutta Rautaa rajan taa yhdistää tekijöiden vilpitön innostus aiheeseen.
Valitettavasti dokumentin teon taitaminen ei tekijöillä ole ollut innostuksen tasolla. Molemmat ”dokumentit” muistuttavat kotikutoisia kyhäelmiä, joita puuhataan paikallisissa videokerhoissa. Ehkäpä tämä digitaalisten videokameroiden mahdollistama jokamieselokuva synnyttää kokonaan uuden lajityypin: touhumentin, jossa asiasta liikaa innostunut amatööri touhuaa yhteen kasan omasta mielestään tärkeitä otoksia, joiden muodostamaa kokonaisuutta ulkopuolisen katsojan on likipitäen mahdotonta ymmärtää sulavana ja johdonmukaisena kuvakerrontana.
Näiden touhumenttien arvottaminen on oma lukunsa. Elokuvataiteelliset ja -kerronnalliset arvot ovat lähinnä mitättömiä, mutta aihekäsittelyssä on monasti sellaista intoa ja puhkua, että sanottavaa näillä touhumenteillä saattaa olla useammankin ammattituotannon verran. Sanottava tosin on sikin sokin sillisalaatin seassa.
Rautaa rajan taa on aiheensa ja haastateltaviensa osalta oikealla tiellä. Varsinkin rockin Veijo Hietala, Jone Nikula, puhuu paljon ja asiaa. Myös maailmaa nähneiden ja kansainvälistä menestystä saavuttaneiden muusikoiden, kuten Eicca Toppisen, jutuissa on järkeä. Toisaalta sopii taas miettiä, pitääkö humalainen Antti Hulkko kaivaa aina jostain esiin sopertamaan kuinka Hanoi Rocks on menestynein ja tunnetuin suomalaisbändi maailmalla. Tätä fraasiahan ei olekaan ennen kuultu.
Samoin suomalaisten poliitikkojen jallittaminen kameran eteen höpisemään läpiä päähänsä on kokonaisuuden kannalta jokseenkin turhaa. Suomalaisessa kulttuurin tukemisessa on paljon ongelmia, mutta aihe vaatisi huomattavasti monisyisempää problematisointia kuin mustavalkoinen oopperan ja heavyn vastakkainasettelu. Kuten Jone Nikula puheenvuorossaan toteaa, niin se vasta hälyttävää olisi, jos suomalaista metallimusiikkia pitäisi valtion avuilla tekohengittää kuten oopperaa.
Touhumentin käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja Kalle Kujala on valinnut kärjistämisen tien, mikä tuntuu sikäli naiivilta, että valtaosa haastatelluista ei tälle polulle lipeä. Kujala tuntuu hakkaavan päätään seinään yrittäessään saada haastatellut sanomaan haluamiaan asioita. Useimmat alan ihmiset ovat tähän aivan liian fiksuja. Kun Kujala lopulta saa todellisuudesta vieraantuneet poliitikot, Mauri Pekkarisen ja Stefan Wallinin, vihdoin narutettua, siitä otetaan jo mauttomuuden merkeissä kaikki irti.
Rautaa rajan taa -elokuvan suurin ongelma on tyylillisesti muotopuoli toteutus ja ohjaaja Kujala itse. Hän on olevinaan Michael Mooren kaltainen tyhmien kyselijä, ja kohtaukset, joiden tarkoitus lienee ollut koominen, ovat vain noloja. Todella noloja. Huumorin hyödyntäminen dokumentinomaisessa toteutuksessa on äärimmäisen vaikeaa ja siinä on onnistunut vain hyvin harva kouliintunut ammattilainenkaan. Kujalan sähläämiset ja reissaamiset rasittavat suotta sinänsä asiallista sisältöä ja haastateltavien sanottavaa.
Harmillista on myös , ettei Rautaa rajan taa kuin ei Promised Land of Heavy Metalkaan pääse erityisen syvälle suomalaisen metallimusiikin ilmiöön, siihen kulttuurikerrostumaan, joka on toiminut kasvualustana tämän päivän muusikoille. Tämän historian avaaminen jää summittaiseksi selailuksi.
Suomi on täynnä kaltaisiani piilohevareita, joiden nuoruudesta jokin osa osuu 1980-luvulle, jolloin raskaampi musiikki asemoitui valtavirraksi ainakin osalle nuorempaa sukupolvea. Nyt nämä entiset pitkätukat ja nykyiset siistiä sisätyötä tekevät perheelliset sujauttavat edelleen soittimiinsa tilaisuuden tullen Powerslaven ja tapailevat muistista Aces High’n sanoituksia. Heille kulttuurihistoriallinen retki heavyn etabloitumisen aikoihin olisi varmasti kiinnostavaa katsottavaa. Kenties joku tähän aiheeseen vielä tosissaan tarttuu ja tällöin ääneen pääsisivät esimerkiksi Stonen tai vaikkapa Zero Ninen kaverit. Jälkimmäinen bändikin sentään ihan tosissaan tukkaheviä tahkosi.
Toimituskunnan keskiarvo: 1,5 / 4 henkilöä
Seuraava:
Prince of Persia: Sands of Time
Elokuvaan ei ole onnistuttu puhaltamaan seikkailuhenkeä.
Edellinen: Robin Hood
Ridley Scott ohjasi Robin Hoodin synkkäsävyisestä syntytarinasta ihan kelvollisen elokuvan.