Rakastunut bestman valkokangas

Häähömpsötykselle ei näy loppua. Ei ainakaan elokuvissa. Tänä keväänä Jenkkilän romanttisissa komedioissa on menty naimisiin oikein urakalla. Kaiken kukkuraksi tulevassa kesähitissä Sex and the City -leffassakin hyöritään häätunnelmissa. Sitä ennen kiihkeimmät häähullut voivat viihdyttää itseään Rakastunut bestman -elokuvalla. Muiden kannattaa pysyä kaukana teatterista.

Kieliiköhän hääelokuvien kimara Yhdysvaltojen nykypolitiikan konservatiivisuudesta vai mistä, mutta avioauvon autuutta on valkokankailla alleviivattu viime aikoina niin paljon, että papin aamen tuntuu olevan ihmiselolle ja parisuhteelle enää se ainoa kuviteltavissakaan oleva vaihtoehto. Eipä silti, hääelokuvia on tehty iät ja ajat, mutta nyt kyse alkaa olla jo pakkopullasta.

Tässä sarjassa Rakastunut bestman on aivan yhtä kamala kuin taannoiset Tapahtui Vegasissa tai 27 Dresses – hääkuumetta. Astetta osaavammat näyttelijät eivät pelasta teelmystä sen ennalta arvattavalta juonelta ja tarinaan kirjoitetuilta ääliömäisyyksiltä. Jos elokuvan hauskinta antia ovat mummon kaulassa killuvat hohtavat orkkuhelmet, kertoo se jo valitettavan paljon elokuvasta.

Jälleen kerran mies ei ymmärrä hyvän päälle ennen kuin on menettämässä sen. Kyllä miehet ovat tyhmiä. Pelkkiä pilluhaukkoja. Ja Patrick Dempseyn esittämä Tom on kirjaimellinen sellainen. Mies joka nussii ja hässii eri naisia eri päivinä. Kahtena päivänä peräkkäin ei koskaan samaa naista. Hänen paras ystävänsä on kuitenkin nainen, Hannah (Michelle Monaghan) ja ilmeisesti ainoa joka koskaan on Tomille sanonut ei.

Skotlannin matkaltaan Hannah tuo kihlattuna tuliaisena komean ja isokullisen skottiherttuan, joka omistaa vieläpä maan isoimman viskitislaamon. Siinä on kahvikauluksellaan pikkurikkaaksi nousseella amerikkalaisplayboylla tekemistä yrittäessään voittaa sydämensä valittu takaisin. Ja eihän Tom voi olla läpeensä paha. Hän pitää koirista. Eikä siinä mitään, sillä tosimieshän pitää enemmän koirastaan kuin naisista. Tomilla vain ei ole omaa koiraakaan, joten hän on tässäkin mielessä pelkkä liukas vellihousu.

Sääliksi käy naistenkin stereotyypittämistä. Ilmeisesti pullukkuuden pilkkaaminen ja morsiusneitojen esittäminen kammottavina riivinrautoina on sitä komiikkaa. Järkyttävintä oli kuitenkin järkinaiseksi kuvatun Hannahin lankeaminen häähöpsismiin jonkin tusinabimbon lailla.

Skotlannin matkailunedistämiskeskus lienee ollut myös todella suopea elokuvalle. Sitä tahtia elokuvassa Ylämaan maisemia nuoleskellaan. Sivussa vain skotit esitetään käsittämättömän pökkelöinä juntteina. Toisaalta voiko komiikassa kovin syvällisiä odottaakaan ohjaaja Paul Weilandilta, joka on kannuksensa hankkinut Mr. Bean -sarjan tirehtöörinä.

Kovin vaikeaa ei ole arvata keille papin aamen elokuvan lopussa siunaantuu. Onhan romanttinen komedia aina omien kaavojensa vanki, mutta jonkun soisi tuulettavan hääummehtuneisuutta ja patavanhoillisten arvojen ja rituaalien ylistyksiä. Välillä voisi olla ihan oikeaakin romantiikkaa tarjolla.

Surullisinta tässä kaikessa on, että Tomin isän rooli jäi vastikään kuolleen Sydney Pollackin viimeiseksi valkokangasesiintymiseksi. Oli tämäkin jäähyväiselokuva.