Pokémon valkokangas

Ei pitäisi haukkua sellaista, jota ei ymmärrä. Lukeudun siihen aikuisväestön valtaosaan, joka ei Pokémonista ymmärrä eikä tiedä juuri yhtikäs mitään, varsinkaan kun sitä omaa saapasvarren mittaista raikuliosastoa ei ole nurkissa kohkaamassa ja aikuista mieltäni sivistämässä tenavien alati vaihtuvista hypeistä. Koska näistä lähtökohdista on täysin mahdotonta asettautua lapsen näkökulmaan, sai kriitikko-setä kärvistellä teatterissa ymmärryksensä uudessa ulottuvuudessa kiitellen varttuneemmalla iällä kehittyviä unenlahjojaan. Torkkumalla tylsyydetkin ovat voitettavissa.

Olen aina viihtynyt lapsille tarkoitettujen animaatioiden parissa ja Aku Ankkaakin tulee edelleen päivittäin tavailtua näkkileipää järsiessä. Monasti lapsena ihastuttaneet piirroselokuvat ja sarjakuvat ovat parikymmentä vuotta myöhemmin avanneet aivan uusia aikuisia maailmoja. Parhaimmillaan lasten animaatiot ovat myös aikuisten animaatioita. Eikä tämä taitolaji ole minnekään kadonnut, sen todisti vastikään loistelias Rautajätti. Harvassa ovatkin ne kerrat, jolloin olen lasten rallien kohdalla joutunut negatiivisten mieltymysten pauloihin. Teletappien kohdalla ajautui väistämättä vakavasti ajattelemaan sarjan "mukamas lapsille sopivaa psykologisuutta". Pokémon taas vaikuttaa pari astetta rajummalta teletubbi-meiningiltä. Näitä nyky-ajan lapsille tarkoitettuja kotkotuksia kummastellessa herää ihmetys siitä, minne ovat kadonneet kauneus, herkkyys, koskettavuus, tunteet, arvot, moraali, opetus jne.

Pokémonista saadaan kiittää nousevan auringon maan ikiaikaisen korkeakulttuurin ylväintä ilmentymää, Nintendoa! Vimmatun pelistähän kaikki on liikkeelle lähtenyt. Krääsää piisaa, rahaa virtaa ja vanhempien ymmärrys ja kärsivällisyys ovat koetuksella. Pokémon-kortteja on suomalaisissa kouluissa jo kiellettykin, koska ne häiritsevät lasten keskittymistä. Köyhässä ovat lastenkulttuurin ilmentymät, jos aihioita pitää peleistä ammennella. Pokémon-elokuva on lähes yksi yhteen samaa saastaa kuin teini-ikäisille peli-invoille muutama vuosi sitten tehtailtu Mortal Kombat. Sen mitä horroksestani havaitsin, niin juoni ja tapahtumat olivat täysin samanlaiset: iso paha kuppaa saarella ja houkuttelee sinne hyvät ottamaan pahasta mittaa. Tosin Pokémonin alkua ryyditettiin jollain ihmeellisellä Pikachu-lyhytelokuvalla, jonka tarkoituksenmukaisuus ei ainakaan minulle selvinnyt. Äkkiseltään en nousevan auringon maasta muista tulleen muuta positiivisessa mielessä mainitsemisen arvoista lastensarjaa kuin hellyttävä panda-nalle Tao-Tao.

Vaikka Pokémonin lopussa suvaitsevaisuuden opetusta kovasti korostetaankin, se ei vähennä teelmyksen ala-arvoisuutta. Jos lapsille tarjotaan nykyään näin kyseenalaista salamointia ja räjähtelyä, sopii rauhassa pelätä, kuinka rauhaton tuleva sukupolvi tuleekaan olemaan. Minä en ainakaan soisi lapsieni kuluttavan aikaa tällaisen parissa ja kehottaisinkin vanhempia harkitsemaan tarkoin perinteisen satukirjan tai -elokuvan ja Pokémon-humpuukin väliltä. Mikään bittiolento ei korvaa lapselle hetkeä vanhemman turvallisessa sylissä oikeiden satujen parissa. Ei, vaikka eläisimmekin ihmeellisessä informaatioteknologian yhteiskunnassa.