Pikku kummitus Lapanen ja setä Riukuliini valkokangas

Valtaosa teattereihin tulevista lastenelokuvista on sen verran ylipitkiä ja meluisia, että perheen pienimpiä, siis pari–kolmevuotiaita, ei vielä tohdi viedä niitä katsomaan vaikka ikäraja sen periaatteessa sallisikin. Siksi onkin ilolla tervehdittävä selkeästi nuorimmille katsojille suunnatun elokuvan tuomista teattereihin.

Suurista katsojamenestyksistä tämän kohderyhmän kohdalla tuskin puhutaan, mutta monipuolisen elokuvakulttuurin puolesta on arvokasta, että tulevia katsojasukupolvia huomioidaan varhain, sillä elokuvissa käyminen on hyvä oppia jo nuorella iällä. Kyse on kulttuurista, vaikka megalomaanisten popcorn-mässytysten kohdalla sitä on välillä vaikea oivaltaakin

Ruotsalainen Pikku kummitus Lapanen ja setä Riukuliini on 40-minuuttinen animaatio, joka koostuu viidestä Pikku-Annan ja setä Riukuliinin katsomasta elokuvasta, joiden päähenkilö on pieni kummitus nimeltä Lapanen. Setä Riukuliini pelkää kovasti kummituksia eikä tahdo uskaltaa katsoa elokuvia Pikku-Annan suostutteluista huolimatta.

Lapasen tähdittämät elokuvat ovat lyhyitä ja yksinkertaisia, kuten pikkulapsille tarkoitettujen filmien kuuluukin olla. Pikku-Annan ja setä Riukuliinin kehystarina sitoo elokuvat yhteen ja kokonaisuus etenee jouhevasti. Tarinat ovat sopivia leikki-ikäisille, vaikka niissä on hieman pelottaviakin elementtejä. Selkeät hahmot ja simppelit, tavallisen elämän kokemuspiiriin liittyvät tarinat toimivat ja jaksanevat viihdyttää keskittymiskyvyltään häilyväisiä parivuotiaitakin. Ruotsalaispiirretyn 40-minuutin kokonaismitta on myös varsin maltillinen pientä katsojaa ajatellen.

Pikku kummitus Lapanen ja setä Riukuliini soveltuu hyvin ensimmäiseksi elokuvakokemukseksi. Parhaisiin pikkuväen elokuviin se ei kuitenkaan lukeudu. Kerronta lepää paljolti kertojaäänen varassa, eikä parivuotias välttämättä jaksa seurata tarinaa ääntä kuunnellen. Empiirinen havainnointi pikkulapsen katselutavoista on nimittäin koruttomasti osoittanut, että kerronnan voima on lähes yksinomaan kuvallisen kerronnan varassa, ja ruotsalaiselokuva jää tässä suhteessa lajinsa ”klassikoista”, kuten Myyristä ja Pinguista, joissa kuvalla kertomisen nerokkuus on jopa parhaiden mykkäfilmien tasolla.