Pikku Kananen valkokangas

Disney yrittää uuden piirrettynsä avulla näyttää kilpailijoilleen, mistä kana pissii, mutta heikosti tuntuu onnistuvan. Pixarin animaatiostudion ostaminen taisi olla vakuuttavampi temppu. Pikku Kananen on elokuvana hajuton, mauton ja valitettavan yhdentekevä. Vaikka elokuvan hahmoissa voikin nähdä yritystä, sen juoni rakentuu kovin puhkikalutuille kliseille. Mukaan ei ole edes saatu ympättyä yhtään aikuista naurattavaa vitsiä.

Pikku Kananen kertoo hyljeksitystä kananpojasta (Antti L.J. Pääkkönen), jonka ystäviä ovat koulun muut "luuserioppilaat" Sini Sorsa (Hanna Kaila), Possu Ponneton (Tuomas Uusitalo) ja Kala Kuivamaa (äänenä vesiautomaatti). Kanasen päähän tipahtaa jotain, ja hän luulee sen olleen pala taivasta. Munattuaan itsensä varoittamalla koko kaupunkia taivaan putoamisesta Kanasta tulee yleinen vitsin aihe. Edes pojan isä ei ymmärrä tätä. Sitten Kanasen päähän tippuu taas kummallinen taivaankappale, ja ystävykset uskovat maailmanlopun olevan lähellä.

Pikku Kananen on tietoisen tyylitelty tietokoneanimaatio. Sen hahmot ovat söpöjä pallopäitä, ja erityisesti autot muistuttavat mukavalla tavalla liioitellun muovisia leikkiautoja. Tapahtumapaikka, Tammela, näyttää sympaattisen vanhanaikaiselta ja käsin kootulta nukkekotikaupungilta. Elokuvan ulkoasusta, tarinankerronnan tavasta ja musiikin käytöstä tulee mieleen, että elokuva voi hyvin tavoittaakin alle kouluikäisiä, ikäraja sallii viisivuotiaat aikuisen seurassa.

Suomenkielinen toteutus ei tällä kertaa tökkinyt niin pahasti kuin useissa muissa animaatioelokuvissa, mikä johtuu varmasti elokuvan luonteestakin. Mukaan on silti jätetty useita englanninkielisiä repliikkejä ja lauluja. Lisäksi itseäni jäi askarruttamaan, onko nyt ihan laitaa, että leimallisesti miespuolista kananpoikaa kutsutaan suomenkielisessä versiossa näin vain huolettomasti kanaksi.