Naiset valkokangas

En ole George Cukorin ohjaamaa vuoden 1939 Naiset-elokuvaa nähnyt, mutta veikkaanpa, että se on tätä 2000-luvun versiota rutkasti aikaansa istuvampi. Uusi versio on ohjaaja Diane Englishin ensimmäinen pitkä elokuva.

Muodin alalla toimiva ystäväporukka asuu New Yorkissa ja kaikki ovat rikkaita, menestyviä ja kauniita. Mary (Meg Ryan) saa yllättäen tietää, että hänen avioliittonsa on romuttumassa. Tätä ongelmaa ystävät sitten setvivät muotitoimittaja Sylvian (Annette Bening) johdolla, ja samalla käydään läpi useampaakin identiteettikriisiä. Kehyksenä esitellään newyorkilaisnaisten hulppeaa ja juoruntäyteistä elämää seurapiireissä, hienoissa liikkeissä ja luksushoitoloissa.

New Yorkin ja ystävyyden kuvaus on liki samaa kuin Sinkkuelämää-sarjassa, tosin Naiset on vielä tekopyhempi moraalissaan ja tarjoamassaan naiskuvassa. Perhettä ja turvattua toimeentuloa vaalitaan, vaikka muka ollaan itsenäisiä ja rohkeita. Kritisoidaan median tarjoamaa ahdasta naiskuvaa, mutta kuitenkin elokuvassa kaikki näkyvä on viimeisen päälle kaunista ja hoikkaa. Alexin (Jada Pinkett Smith) ja Edien (Debra Messing) näennäinen boheemius ja huolettomuus on nolostuttavan teennäistä ja laskelmoitua.

Sinkkuelämässä naisten puhe seksistä ja sen tuominen arkipäivään oli yliampuvuudessaankin raikasta ja hauskaa, tässä sovinnaisen sievistelevää. Ryania ja Beningiä käy sääliksi, kun joutuvat tällaista dialogia replikoimaan. Elokuvan kehnous näyttää vahvistavan naisnäyttelijöiden surkeaa tilannetta Hollywoodissa, kun tällaisiin rooleihin keski-ikäisenä enää pääsee, tai katsontatavasta riippuen, joutuu.

Vaikka elokuvassa käsitellään yleisiä ja tuttuja aiheita, niin kuka näihin naisiin voi samastua? Jos tyylilajina olisi kyseessä puhdas camp, voisi idea jotenkuten mennä läpi. Mutta tässä yritetään komedian ohessa olla syvällisiä ja opettavaisia. Viesti on se, että miehen pettäessä naista kehotetaan säilyttämään julkikuvansa puhtaana lasten ja perheen maineen takia, ja viis välittämään itsestään ja omista haluistaan. Tällaisiako neuvoja ystävykset jakelevat toisilleen 2000-luvulla? Lopulta Maryn herääminen omaan luovuuteensa on ilmeinen ja harhauttavan vapauttava käänne.

Miksi ylipäätään täytyy tehdä elokuva naisista? Keitä naiset oikein ovat? Miten sukupuolen voi niputtaa yhteen pakkaan? Voiko olla yhtä sukupuolta ilman toista? Sama pätisi mies-aiheen kohdalla, joskin miehistä on tehty kasapäin, aina omia genrejään myöten, westernejä, dekkareita ja niin edelleen. Tässä elokuvassa ei päästä yhtään sen lähemmäksi tasavertaista sukupuolikuvaa kuin pahimmassa sikaäijäilyssäkään. Naiset puhuvat aviomiehistä ja näiden toimintatavoista kuin koneista, joita voi ohjailla ja manipuloida, kunhan tietää miten. Miehistä tehdään ulkopuolisia, kuten naisista on kautta aikojen tehty. Samalla elokuvan naisista tulee tyhjiä ja kylmiä kuoria, jotka määrittyvät lopulta elämässään vain miesten kautta.