March of The Penguins / Pingviinien matka valkokangas

Pingviinien matkan ohjannut luontodokumentaristi Luc Jacquet sanoo halunneensa uutukaisellaan rikkoa dokumentin kaavoja ja tehdä jotain aivan muuta – ja niin hän on totisesti tehnyt. Matkan pääosissa ovat toki eläimet ja filmille on tallentunut arvokasta ja yksityiskohtaista kuvaa Etelämantereen keisaripingviinien lajikäyttäytymisen erityispiirteistä. Mutta mikään puhdas dokumentti ei ole kyseessä, sillä armottomissa oloissa elävistä linnuista on tehty täysveristä draamaa.

Katsojakunta jakaantuu varmasti kahtia ja luontodokumentin ystävä saattaa pettyä. Eniten elokuvassa kismittää eläinten äärimmäinen inhimillistäminen ja niiden elämän kiintopisteiden pakottaminen väkinäiseksi draamaksi. Pingviinien ympärille kehitelty tarina sortuu samaan mihin monet viihde-elokuvat yleensäkin; mustavalkoiseen vastakkainasetteluun, väkivallalla mässäilyyn ja latteaan dialogiin.

Niinpä monenmoiset "pedot" uhkaavat söpöjä, avuttomia pinguja. Kuolleet poikaset saavat tarpeettomasti kuvatilaa, etenkin kun ajatellaan lapsiyleisöä. Toisaalta luonnon kiertokulun näyttämisen ja sen mystifioinnin välillä on outo ristiriita, joka vetää mattoa koko kehitelmän alta. Erityisen ärsyttävää on pingviinien suuhun aseteltu kömpelö, yltiöpäisen runollinen retoriikka, jota suomeksi dubatussa versiossa latelevat Heikki Kinnunen, Katariina Kaitue sekä Rasmus Lehtosaari.

Teatterista tullessani jouduin lisäksi typertyneenä kyselemään, miksei niin oleellista teemaa kuin ilmaston lämpeneminen ja sen vaikutus mannerjäätiköiden sulamiseen otettu lainkaan esille. Onhan se pingviinien tulevaisuuden kauhuskenaario, ja kuinka muuten tällainen elokuva tiedostavana aikanamme edes tehtäisiin? Eräässä ohjaajan haastattelussa sain epätyydyttävään vastaukseen, jossa hän jälleen kertoo koettaneensa löytää toisenlaisen keinon puhutella katsojia. Toivottavasti suuri yleisö ryhtyy omatoimisesti keräämään kolehtia kasvihuoneilmiön pysäyttämiseksi.

Voihan puhuvat pingviinitkin kaiketi kokea hassunhauskoina samastumiskohteina, mutta onneksi pääasiassa ovat kuitenkin upeat näkymät horteisesta elämästä luonnon äärioloissa. Voimakkainta liikutusta katsoja kokee luonnon omien ihmeiden edessä. Elokuva on kaikesta huolimatta omanlaisensa kunnianosoitus luonnolle ja kieltämättä sinnikkäälle ja sympaattiselle eläinlajille.

Musiikista vastaa Emilie Simon, näitä outoja lapsinaisia, jotka kuiskivat makeillen kuin haluaisivat herätellä pedofiilit päiväuniltaan. Kappaleet tuntuvat sananmukaisesti päälle liimatuilta, kun ne välistä peittävät alleen luonnonäänet.