Manifesto valkokangas

Julian Rosefeldtin Manifesto-näyttely on kiertänyt maailmaa muutaman vuoden ajan ja oli esillä myös Helsingin Taidehallissa alkusyksystä. Näyttely sisälsi 13 videoinstallaatiota, joissa taiteenfilosofian suuret manifestit on kerätty yhteen ja niitä ruumiillistamaan on valittu Cate Blanchett. Nyt ensi-iltansa saava Manifesto-elokuva on kooste näistä videoista, joissa ajatukset taiteesta ja sen luonteesta on tuotu yhteen.

Yksittäisten videoteosten yhtenäistämisellä on puolensa. Elokuva rikkoo lyhyet 10 minuutin videoinstallaatiot osittain palasiksi ja asettaa viime vuosisadan aatesuunnat toisiaan vastaan. Ristiriitaisten näkemysten keskeltä nousee esiin kuitenkin ääni, joka vaatii taiteelta tulevaisuuteen kohdistuvaa katsetta ja rohkeutta. Hahmot on rakennettu edustamaan esimerkiksi dadaistien, situationistien ja minimalistien ajatuksia. Monologit ovat jo itsessään kokoelma monien eri ajattelijoiden ääniä, mutta elokuva ei kuitenkaan vaadi, että katsoja olisi jo niihin perehtynyt entuudestaan.

Rosenfeldt on videoteoksissaan pohtinut puheen luonnetta kiinnostavasti. Hänen lyhyet teoksensa ovat parhaimmillaan, kun niissä tutkitaan erilaisia tilanteita ja niiden vaatimia äänenpainoja. Juhlapuhe yksityisillä cocktailkutsuilla kuulostaa erilaiselta kuin rukous ruokapöydässä tai uutisankkurin puhetyyli. Vaikka julistukselliset tekstit ovat elokuvan keskiössä, ei Manifesto ole haudanvakava kokonaisuus. Sen hahmot toimivat usein kiinnostavassa ja paikoitellen humoristisessa kontrastissa teksteihinsä, kun hautajaispuhe muuttuu dadaistiseksi julistukseksi tai lastentarhanopettajan opetukset pyörivät Dogma95 teesien ympärillä.

Manifesto on ennen kaikkea ällistyttävä osoitus Cate Blanchettin näyttelijänlahjoista. Hän muuntautuu saumattomasti erilaisiin rooleihin poptaidetta ylistävästä kotiäidistä yksinään mutisevaksi kodittomaksi mieheksi. Blanchettista tulee paljas kangas, jolle hahmot rakennetaan vaatteiden ja maskeerauksen kautta, mutta jotka heräävät henkiin hänen näyttelijätyönsä ansiosta. Eleet, äänenpainot ja aksentit, jotka jokaiseen roolihahmoon liittyvät, eroavat toisistaan radikaalisti.

Manifesto kantaa mukanaan taideinstallaation painolastia. Sen lyhyet teokset ovat visuaalisesti kekseliäitä ja täynnä kiinnostavia yksityiskohtia. Ne on alun perin kuitenkin suunniteltu niin, että useasta tekstistä kootut monologit on mahdollisuus katsoa uudelleen ja niiden välillä on mahdollisuus hengähtää. Elokuvassa ei ole tätä mahdollisuutta. Keskittymiskyky kulkee elokuvan maailmassa äärirajoilla, kun teksti ja kuva ovat usein ristiriidassa keskenään.

Manifesto on oma elokuvansa ja videoinstallaatioihin tehdyt muutokset tekevät siitä yhtenäisen kokonaisuuden. Niiden komea visuaalisuus ja hienosti työstetyt monologit muuttuvat nyt kuitenkin raskaasti seurattavaksi, koska idean alkuperäinen luonne on muuttunut. Taideteoksena Manifesto onnistuu paremmin kuin elokuvana. Se on kuitenkin kunnianhimoinen projekti, joka palkitsee rautaisen keskittymiskyvyn omaavat katsojansa.