Loma valkokangas

This is no longer a vacation. It's a quest. It's a quest for fun. You're gonna have fun, and I'm gonna have fun... We're all gonna have so much fucking fun we're gonna need plastic surgery to remove our goddamn smiles!

Viimeistään kun Chevy Chasen esittämä Clark Griswold piti ylläolevaa monologia perheelleen, oli selvää, että vuoden 1983 National Lampoon’s Vacation -elokuvaa koossapitävä voima oli Clarkin epätoivoinen ja samaistuttava pakkomielle hyvästä lomasta. Se yhdisti pitkin Yhdysvaltoja tapahtuvat kohtaukset alati kasvavaksi vastoinkäymisten vuoreksi ja ankkuroi kokonaisuuden jotenkuten maahan. Aurinkoisella elokuvalla oli synkkä sisin.

Loma on Vacation-sarjan viides elokuva ja ensimmäinen, jossa pääosassa Clarkin sijasta on hänen poikansa Rusty (Ed Helms). Käytännössä kyse on enemmän ensimmäisen osan uusinnasta kuin jatkosta: elokuvan vaivaannuttavat metavitsit koskevat sitä, että kohdeyleisö ei edes tiedä alkuperäisen olevan olemassa.

Alkuperäisen tavoin Rusty lähtee vaimonsa Debbien (Christina Applegate) ja kahden poikansa kanssa tien päälle kohti Walley World -huvipuistoa. Arki on lannistanut perheen, ja Rusty toivoo retken auttavan.

Nyt ankkuria todellisuuteen ei vain ole. Komedian sävy vaihtelee laidasta laitaan. Esimerkiksi aiemmin mainitut metavitsit eivät sovi mukaan ollenkaan. Henkilön kuolemaan päättyvä viittaus alkuperäiseen elokuvaan kertoo siitä, että anything goes -linjalla mennään. Ja usein mennään helpon eritehuumorin kautta.

Eritehuumorissa ei ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta eritteiden käytössä Loma ei ole erityisen mielikuvituksellinen tai shokeeraava eikä eroa tusinasta muusta jenkkikomediasta. Onneksi elokuvassa on muutakin. Parhaimmissa kohtauksissa – kuten itsetuhoisen jokioppaan kouriin joutumisessa ja veljesparin psykoottisessa kinastelussa – huumori lähtee hahmoista, ei siitä, että joku päätyy lillumaan paskajärveen. Tuo musiikin ja hidastusten voimin toteutettu jokiopaskohtaus on muuten Loman toimivinta antia myös elokuvallisesti.

Silti elokuva on aivan liian kiltti hahmojaan kohtaan. Kierrokset eivät kiihdy loppua kohden alkuperäisen tavoin, mikä latistaa elokuvaa. Ja entisestään elokuvaa latistaa ohjaaja-käsikirjoittajien John Francis Daley ja Jonathan M. Goldstein yritys tuoda tarinaan loppumetreillä mukaan kädenlämpöistä draamaa, joka ratkaistaan samantien.

Muutamalla pikaisella kohtauksella yritetään väittää, että kyse olisikin koko ajan ollut Rustyn ja Debbien avioliiton pelastamisesta. Tämäntapaiset kyhäelmät ovat loukkauksia katsojaa kohtaan – rehti räävittömyys ei tarvitse laimeita pehmennyksiä, eikä läjää enemmän tai vähemmän hauskoja kohtauksia muuteta tällä tavalla kokonaisuudeksi.