Kultainen portti valkokangas

Kultainen portti on kolmas pitkä elokuva italialaiselta ohjaajalta, Emanuele Crialeselta, jonka tuotantoa ei ole nähty aikaisemmin suomalaisilla valkokankailla. Kenties menestys Venetsian elokuvafestivaaleilla ja ehdokkuus Euroopan filmijuhlilla parhaaksi ohjaajaksi ovat olleet riittäviä syitä ottaa elokuva ohjelmistoon, vaikka aiheeltaan se saattaakin jäädä suomalaiselle katsojalle hieman vieraaksi. Monipuolisuus ohjelmistossa on toki enemmän kuin suotavaa, mutta valitettavasti Kultainen portti ei osoittaudu kovin ikimuistettavaksi elokuvaksi, ja ilmeisesti tässäkin tapauksessa palkinnot ovat tulleet enemmän tärkeänä pidetyn aiheen kuin sisällön ja muodon vuoksi.

Lähteäkö Amerikkaan vai ei, sitä pohtivat italialaiset Mancuson veljekset. Kuvat rahapuista ja kottikärryillä kuljetettavista sipuleista kypsyttävät kuitenkin lähtöpäätöksen. Elämä 1900-luvun alun Sisiliassa on karua ja iloa vailla, joten koko perhe lähtee etsimään parempaa tulevaisuutta uudesta maasta. Lähtöselvittelyissä heidän joukkoonsa eksyy sattumalta kaunis brittinainen, Luce – tai Lucy kuten myöhemmin selviää –, joka etsii itselleen aviomiestä maahan pääsyä varten.

Kultainen portti on audiovisuaalinen matka historiaan, joka toteuttaa hieman Schillerin teesejä eli historia palvelee poetiikkaa eikä päinvastoin. Elokuva ei kuitenkaan hylkää realismia, sillä siinä voi nähdä ripauksia italialaisen elokuvan perinteestä ja sen etelän köyhistä perhekuvauksista, kuten vaikkapa Tavianin veljesten elokuvista tai Ermanno Olmin Puukenkäpuusta. Samalla se kuitenkin pyrkii tuomaan elokuvalliseen ilmaisuun uusia aineksia, jolloin ihmisten sisäisiä tunteita ja toiveita havainnollistetaan katsojalle erilaisilla tyylikeinoilla. Harmillisesti tämä ei ole aina hyväksi elokuvalle, sillä toteutus on hieman kömpelöä ja samalla se rikkoo kerronnan rytmitystä. Se vie myös terää pyrkimyksiltä realismiin ja tietynlaiseen pelkistettyyn ilmaisuun.

Ilmaisua rikkoo myös epätodennäköisen romanssin syntyminen matkan aikana sekä muutamat hieman irrallisilta tuntuvat kohtaukset. Elämän synkkyys tuntuu ehkä liiankin synkältä, jolloin se kääntyy itseään vastaan. Tarkoituksena on tietenkin perustella motiiveja siirtolaisuudelle, mutta siinä sivussa unohdetaan, että ei se elämä karuissakaan oloissa ole aivan ilotonta. Hieman ristiriitaisia ajatuksia herättää myös loppuratkaisu, joka jättää koko siirtolaisuuden teeman avoimeksi. Kun koko elokuvan ajan seurataan vain siirtymävaihetta, niin kysymys kultaisen portin kultaisuudesta jää ratkaisematta. Tällaisenaan loppu näyttää muutamista epämukavista lieveilmiöistä huolimatta Amerikan ihmemaana, jollainen se ei välttämättä ollutkaan.

Ei Kultainen portti kuitenkaan toivoton tapaus ole. On siinä nimittäin jotain hyvääkin. Esimerkiksi näyttelijätyöskentely on moitteetonta ja etenkin pääosissa esiintyvät Vincenzo Amato Salvatore Mancusona ja Charlotte Gainsbourg Lucy Reedinä ovat hyviä rooleissaan. Myös musiikki on enimmäkseen hyvällä maulla valittua ja sävellettyä. Lopulta parasta antia ovat kuitenkin elokuvan tarjoamat yksityiskohdat Yhdysvaltoihin saapumisesta sekä sen yhteydessä tehtävistä tuloselvittelyistä, joissa päätetään kenet maahan lopulta päästetään.