Joyride valkokangas

On kevät ja koulut loppuvat. Lewis (Paul Walker) lähtee hakemaan ihastuksen kohdettaan Vennaa (Leelee Sobieski) kesäksi kotikaupunkiin. Matkalla hän kuulee hulttioveljensä Fullerin (Steve Zahn) pidätyksestä. Lewis ottaa veljensä matkanvarrelta mukaansa. Automatkalla he viihdyttävät itseään LA-puhelimella, jonka välityksellä he kiusaavat synkeää rekkakuskia. Naiseksi tekeytyen veljekset houkuttelevat kuskin motellinsa naapurihuoneeseen, jossa asustaa raavas mies. Kuten arvata saattaa punaniska ei salli leikkiä seksuaalisuudellaan, joten luvassa on kaavamaista kauhua ja takaa-ajoa.

Joy Ride on kuin kopio 90-luvulla menestyneistä teinikauhuelokuvista. Jälleen kerran kasvoton murhaaja jahtaa amerikkalaisnuorukaisia, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Tosin elokuvan näkökulma on hiukan synkempi kuin screameissa ynnä muissa vastaavissa. Toisaalta elokuvan synkeää rekkamiesteemaa ei voi välttyä vertaamasta Steven Spielbergin 70-luvun alun tv-elokuvaan Kauhun kilometrit (Duel, 1971). Molemmissa elokuvissa rekan tuulilasin takana piileskelevä psykopaatti jahtaa päähenkilöitä. Valitettavasti Joy Ride toistaa kaavamaisesti kauhuelokuvien kliseet, joita viimeaikoina on elokuvissa lähinnä ironisoitu. Elokuva ei tarjoa yhtään uutta omaperäistä ajatusta ja lopputulos onkin täysin mitätön.

Joy Ride on mielikuvitukseton tekele, jossa idioottimaiset ihmiset tekevät täysin päättömiä ratkaisuja. John Dahlin ohjaus on kaavamaista, eivätkä näyttelijätkään vakuuta. Muutamat shokkiefektit kyllä pelästyttävät, mutta kokonaisuus on tappavan tasapaksua. Lisäksi elokuva huipentuu täysin käsittämättömään loppuratkaisuun. Ainoa järjellinen syy epäloogiseen loppuun on tuottajien into päästä jatko-osan kimppuun. Joten kai tästäkin kauheudesta pitää kärsiä vielä jatkossakin.