Fantasia valkokangas

Lumikin valtaisan menestyksen jälkeen Walt Disney halusi 1930-luvun lopulla karistaa pois maineensa viihdyttäjänä, "vain" sarjakuvapiirtäjänä ja lastenelokuvan tekijänä. Klassisen musiikin maailmaan usein sukellellut piirroselokuvan nero haaveili elokuvasta, joka eläisi musiikin ehdoilla, unohtaisi puhetta myöten muun äänimaiseman. Kapellimestari Leopold Stopowskin tuella Disney alkoi hioa kertomusta Paul Dukasin Noidan oppipojasta.

Tuotantokustannusten laajetessa liian suuriin mittoihin, Disney päätti luoda sikermän pieniä episodeja, haalia lisää klassista musiikkia, luoda kokonaisen konsertin elokuvateatteriin. Disney ei kursaillut taideteostaan luodessaan: Dukasin ohella päätettiin kuunnella nyt Bachia, Beethovenia, Schubertia, Stravinsya ja Tsaikovskia. Kymmeniä animaattoreita, käsikirjoittajia ja ohjaajia kerääntyi hahmottelemaan kuvia, jotka tanssivat musiikin tahdissa. Kun seitsemän jaksoa oli valmiina, sai Fantasia ensi-iltansa vuonna 1940. Disneyn ajatuksena oli säännöllisin väliajoin tuoda elokuvateattereihin uusia Fantasia-jaksoja, mutta jo ensimmäinen oli tuotantokustannuksiin nähden taloudellinen floppi, eikä yleisöä uskallettu aivan heti koetella uudestaan. Jaksoja kuitenkin suunniteltiin, monet taiteilijat halusivat työskennellä Disneyn kanssa - kuvitelkaa, että Salvador Dali loi luonnoksia, missä hän sukelsi baseballin maailmaan.

Walt Disneyn veljenpoika Roy E. Disney on nyt 60 vuotta myöhemmin toteuttanut palasen setänsä unelmaa. Fantasia 2000:ssa elää klassikon hieno konsepti. Moderni animaatiotekniikka vuorottelee perinteisemmän piirroselokuvan kanssa. Kokonaisuus koostuu seitsemästä ennen näkemättömästä Fantasia-numerosta sekä vanhasta suosikista, Taikurin oppipojasta. Teemat ovat yhä elämää suurempia; luonnon kuoleminen ja uudestisyntyminen, elämän kiertokulku, rakkaus. Maagisesta kuvapsykedeliasta hypätään koomiseen törmäilyyn. Välillä kukat saavat uusia muotoja, luontoäiti lentää yli palaneen metsän ja jättää jälkeensä puroja, lehtivihreää ja auringon kimallusta, välillä haikarat löytävät jojon ja sotkeutuvat sen naruun. Tyylikkäimmäksi episodiksi kohoaa yllättäen jazzin pioneeri George Gershwinin upeiden pianopartituurien tahdittama Rhapsody in blue, missä piirtäjä Harry Winston sukeltaa yhteen vuorokauteen New Yorkin sykkeessä.

Fantasia 2000:n tunnelmaa rikkovat jokaisen jakson väliin leikattavat esittelynumerot, missä Steve Martinin kaltaiset keikarit ja Bette Midlerin kaltaiset diivat puhuvat kameralle limaiseen Oscar-gaala-tyyliin. Smokkiin sonnustautunut Martin aloittaa show’n: "Hi there! And welcome to Fantasia."

Allekirjoittaneella on sinänsä mahdoton tehtävä lähteä arvostelemaan Fantasia 2000 kuin mitä tahansa elokuvaa. Eihän teos, missä pysähdytään kuuntelemaan vuorollaan Beethovenia, Shostakovitshia, Elgaria ja Stravinskya voi olla tuskallinen kokemus. Mutta musiikin ainutlaatuisimpia puoliahan on niiden synnyttämät mielikuvat. Puhutaan subjektiivisista kokemuksista ja siksi katsoja sulkee välillä Fantasiaa katsoessaan silmänsä. Elokuvaa rakastava kohtaa dilemman: ehkä musiikin voima on paitsi elämää, myös kuvallista ilmaisua suurempi.