Eros ja Psykhe valkokangas

Kotimaisen elokuvan perässään vetämä raskas, suurta yleisöä karkoittava masentavan taide-elokuvan leimaama, kivireki on alkanut viime vuosina keventyä. Yleisöä teatteriin haalivia kotimaisia elokuvia eivät ole enää pelkästään olleet uunot, pekot ja kummelit, vaan myös vakava kotimainen elokuva on nostanut suosiotaan. Pölösen ja Rastimon elokuvien saama suosio on antanut teattereihin tilaa myös ns. vaikeammalle ja taiteellisemmalle elokuvalle. Vaikka nämä "taiteelliset" elokuvat eivät ole ehkä suurelle yleisölle suunnattuja, niin niiden näkyminen teattereissa on antanut valikoivalle katsojalle ainakin mahdollisuuden päästä tutustumaan tähän tuotantoon. Vuosi 1998 on pitänyt sisällään ilahduttavan monta mielenkiintoista kotimaista elokuvaa, joista nyt viimeisimpänä ensi-iltaan on saapunut Timo Linnasalon Eeva-Liisa Mannerin näytelmästä sovittama elokuva Eros ja Psykhe.

© 1998 Reppufilmi Oy

Eros (Antti Reini) palaa meriltä ja kohtaa Psykheen (Heli Takala). Heillä on aikanaan ollut lyhyt romanssi ja tämä rakkaus ei ole ajan saatossa kuihtunut, vaan nousee jälleennäkemisen myötä uuteen kukoistukseen. Rakkauden tie on vain vaikea ja kun Eroksen äiti, Afrodite, liittyy tarinaan mukaan, päättää Psykhe lähteä pois lopullisesti, mutta rakkauden hylkäämisessä on vaikeutensa.

Kun kuva ei avaudu

Kaisa Rastimon Säädyllinen murhenäytelmä toi hienosti esiin rakkauden ja tunteiden vaikeudet ja samalla tiellä kulkee myös Timo Linnasalon Eros ja Psykhe. Näytelmän elokuvallistamisessa on kuitenkin omat vaikeutensa. Linnasalon mielessä jo 80-luvun puolivälistä asti ollut Mannerin näytelmän filmatisointi ei avaudu elävänä kuvana, vaan kompastuu liian teatterimaiseen toteutukseensa. Korostetut repliikit, seisova ilmapiiri ja tarinan paikallaan polkeminen jättävät katsojan helposti valkokankaan tapahtumien ulkopuolelle.

Elokuvan päähahmot Eros ja Psykhe ovat liian irrallaan todellisuudesta, jotta katsoja voisi heihin samaistua. Linnasalo kertoo traagista rakkautta ja kuoleman ymmärtämistä hakevan tarinan turhan kapeakatseisesti vain päähenkilöiden kautta. Seisovat kohtaukset Eroksen ja Psykheen välillä puuduttavat katsojan niin, että Afroditen ja kapakanpitäjän, Morfeuksen, hahmot jäävät tyystin irrallisiksi. Linnasalo ei myöskään käytä visuaalisesti hyväksi elokuvan askeettista ja rappeutunutta kaupunkimiljöötä.

Eroksen ja Psykheen tarina tuntuu liian selittämättömältä. Kahden rakastavaisen väliset runolliset repliikit eivät tuo haettua syvyyttä, kun kuva ei avaudu tarinaa tukevaksi elementiksi. Mannerin näytelmän filmatisointi on kuitenkin kunnioitettava teko, mutta elokuvana se jää turruttavasti mollisointuja soittavien viulujen säveliin ja seisovan raskaisiin kohtauksiin. Valitettavasti Eros ja Psykhe vetää perässään sitä vaikeaselkoisen taiteen leimaamaa raskasta kivirekeä.