Dogtown And Z Boyz valkokangas

Kun olet teini-ikäinen eikä koulukaan maistu, mitä ihmettä voit elämälläsi tehdä? No, skeitata tietenkin. Tämän lauseen voisi kuulla monilta nykyajan lökäpöksyiltä, mutta sama tajuttiin jo 1970-luvulla, kun USA:n länsirannikon pojat päättivät surffauksen lomassa nousta myös rullalautojen päälle. Pian oli kasassa oma lautatehdas ja sen myötä tiimikin. Sundancen Filmifestivaalilla palkittu ohjaaja Stacy Peralta, Zephyr-tiimiläinen itsekin, on onnistunut houkuttelemaan kaikki elossa ja tavoitettavissa olevat kumppaninsa mukaan puolitoistatuntiseen viihteelliseen dokumenttiin, jossa kerrataan Zephyr-tiimin nousua, uhoa ja tuhoa 1970-luvun kuvamateriaalien, ajan raivokkaan musiikin ja tuoreiden haastattelujen avulla.

Opetusfilminä leffa toimii mitä mainioimmin, katsoja saa sekä lyhyen oppimäärän Yhdysvaltojen kulttuurihistoriaa että nuoremmille töllääjille varoitukseksi suunnatun kertomuksen huumeiden turmelevasta vaikutuksesta. Dogtown and Z boys -elokuvassa sedät kertovat hyviä juttuja siitä, millaista oli olla nuori kapinallinen 30 vuotta sitten, mutta muistavat varoittaa nykyteinejä vaarallisista lieveilmiöistä, joita rahaan, kuuluisuuteen ja skeittaukseenkin liittyy. Tätä ei kuitenkaan tehdä liian läpinäkyvästi vaan pieninä vihjeinä siellä täällä. Upeimmin filmissä luodaan kuvaa siitä urbaanista helvetistä, Dogtowniksi nimetystä paikasta, jossa Zephyr-tiimi sai alkunsa. Graffitien, rapistuneiden huvipuistojen ja ankeiden betonitalojen keskellä pakoreitti löytyi porukasta ja halusta olla paras. Ja hehän olivat! Leffan hetkittäin ärsyttävä MTV-estetiikkakin korvaantuu sillä, että ihanan idealistiset haastateltavat jaksavat yhä uskoa siihen, että Zephyr-tiimi todella muutti maailmaa.

Elokuvassa eniten ärsyttänyt piirre, Zephyr-jengiläisten jatkuva itsekehu, alkaa avautua vasta loppuhetkillä. Joukon lahjakkaimmat skeittarit, Jay Adams ja Tony Alva, antavat tekojensa puhua puolestaan. Filmi osoittaakin, että asenne oli se ase, jolla vastustajaa vastaan taisteltiin - oli kyse sitten aallosta, tyhjästä uima-altaasta tai kilpailevasta skeittaajasta. Sillä ei ole väliä mitä tekee, jos ei tee sitä tyylillä. Dogtown and Z boysin isoin miinus on sen ristiriitainen sanoma; pojat kun halusivat niin kovasti kapinoida valtavirtaa ja kaupallisuutta vastaan, mutta sortuivat kuitenkin itse kukin rahanteon pauloihin. Eräs tiimiläisistä jopa mainitsee katuvansa, ettei tajunnut myydä itseään enemmän. Evästys tuntuu olevan, että älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin minä sanon.

Dogtown and Z boys on siltikin ihan hyvä pätkä. Ihanainen 1970-luku pyörii yhä edelleen Zephyr-tiimin keski-ikäistyneiden poikien mielessä, ja ajan kultaamat muistot herättävät nykykatsojassakin kaihoa kauteen, jota dokumentin keskivertotuijottaja on tuskin nähnyt. Sopivin kohderyhmä on tietenkin nykyiset ramppien ja asfalttiviidakoiden kunkut, joille kenties tekisi hyvää nähdä lajinsa historiaa vähän kauemmaskin kuin vain hetkeen, jolloin he itse tekivät ensimmäisen "air’insa". Kaikki kyllä tuntevat Tony Hawkin ja ovat jopa saattaneet kuulla Tony Alvasta, mutta tuskinpa useatkaan tietävät sitä, mistä vertikaaliskeittaus on peräisin. Monikohan rampilla notkujista edes käsittää, että tyhjistä uima-altaista se kaikki alkoi?