Perheongelmia maaseudun rauhassa

Claude Mouriéras on sanonut kolmatta elokuvaansa Kuutamoinen komedialliseksi, mutta allekirjoittaneelle se ei ainakaan sitä ole. Tinkimättömässä elämänkuvauksessaan se paikoin ravistelee normaaleja ennakkoluuloja ja asenteita jopa niin, että katsojan sietokyky on koetuksella. Mukana on onneksi sympaattisiakin tunnelmia, mutta varsinainen komedia on niistä kaukana.

Dis-moi que je rêve / KuutamoinenKuutamoinen kertoo maaseudulla asuvasta perheestä, jonka yksi lapsista, Julien (Vincent Deneriaz) on hiukan jälkeenjäänyt ja täysin impulsiivisesti käyttäytyvä henkilö. Hän kommunikoi lähinnä oman lehmänsä kanssa ja on hyvin riippuvainen perheestään. Myöhäistä murrosikää kokevana myös tytöt ja suutelu kiinnostavat. Elokuva keskittyy Julienin vaikutuksiin muihin perheenjäseniin, joiden suhde häneen on kaikilla aivan erityinen ja kovin hankala. Äiti on pyytänyt perheelle psykiatrin pitämään terapiaistuntoja.

Perhe-elämä näyttää alussa lähestulkoon askeettiselta: Julienia halveksitaan ja piestään hänen sairautensa takia tai sitten välillä ei oikein osata muuta kuin helliä häntä. Julien kyllä onkin kaikkine oikkuineen jopa vaarallinen ihminen, mutta silti tunnetasollaan täysin inhimillinen. Mouriéras’n valtti onkin kuvata Julienia tavalla, joka pakottaa katsojan sisälle hänen ajatusmaailmaansa, jolloin on pakko yrittää ymmärtää hänen toisinaan vastenmielisiäkin tekoja. Kuutamoisen näkökulma on kaukana vastikään ensi-illan saaneen Vilpittömän rakkauden "kiltistä" tavasta pitää kehitysvammaista toisten mallinukkena.

Lyyrinen luonnonvoima kumpuaa kuin aikoinaan Jean Renoirin teoksissa. Klassisen musiikin säestämät peltomaisemat ovatkin luonteva tausta ihmisille, joiden elämää eivät rasita urbaanit neuroosit tai teknologiset riippuvuussuhteet. Perhe pitää yhtä. Ensi kertaa sen valheelliset perustat joutuvat kuitenkin peilin eteen erinomaisessa terapiakohtauksessa, jossa psykiatrin pieni istumanpaikanvaihtopyyntö saa perheenjäsenet vaivautuneeksi ja lampsimaan yksitellen huoneesta pois.

Monille draamahapatuksille tyypillinen loppuratkaisu ei olekaan yksiselitteisen optimistinen; yhtä paljon siinä on sijaa pessimismille. Perheenjäseniä on siihen mennessä kuvattu valottavan monipuolisesti, mutta kotiin palaavan isoveljen elintilanne ei annakaan mahdollisuuksia valmiisiin vastauksiin. Oivalluksenomaisesti tilanne vie takaisin perheen perimmäisten kysymysten äärelle eli tavallaan elokuvan alkuun. Eli voivatko ihmiset kehittyä paremmiksi ja siten korjata aikaisempia virheitään? Syyllistämättä ketään Mouriéras antaa henkilöille mahdollisuuden.

* * * *
Arvostelukäytännöt