Poika nimeltä Teena

Vaihtoehtoiset ja kriittiset elokuvat olivat kovassa huudossa tämän vuoden Oscar-mittelössä. Hilary Swankin naispääosa-oscar oli varmasti melkoinen paukku tositarinaan pohjautuvan, independent-lähtökohdista tehdyn Boys Don’t Cry -elokuvan tekijöille. Swankin androgyyni roolisuoritus on pystinsä ansainnut. Boys Don’t Cry on katsomisen arvoinen draama sukupuoli-identiteetistä, rakkauden kaipuusta ja poikkeavuuden väkivaltaisesta torjunnasta.

Boys Don’t Cry - © 1999 Fox Searchlight PicturesKimberly Peircen ohjaama/käsikirjoittama, vuoden 1993 traagiseen tapahtumasarjaan perustuva elokuva sijoittuu Nebraskan takamaille, missä äidin omenapiirakka on kunniassaan ja missä hermafrodiitti on paikalliselle sheriffille liian vaikea sana tavattavaksi. Teena Brandon on nainen, joka haluaa olla mies. Eikä vain halua, vaan on omasta mielestään mies ja käyttäytyy sen mukaisesti. Virkavaltaa pikkukaupunkiin pakeneva Brandon näyttää hyvältä jätkältä paikallisten karvakuonojen silmissä. Mutta millä tavoin naiseen ihastuva Brandon pystyy salaamaan biologisen minänsä aggressiivisilta peräkylän pojilta?

Boys Don’t Cry - © 1999 Fox Searchlight PicturesBoys Don’t Cry on surullinen, tylyn koristelematon rakkauselokuva. Isolla rahalla tehtynä se voisi olla viuluvingutuksen säestämä vetoomus vähemmistöjen oikeuksien puolesta, oikea kliseiden kukkakimppu, joka herättäisi (ainakin yhden popcornsatsin ajan) yleisössä sääliä ja myötätuntoa. Onneksi Peirce väistää siirappivyöryn eikä tee elokuvasta seksuaalispoliittista julistusta. Brandonia ei esitetä pelkästään junttien häpäisemäksi langenneeksi enkeliksi, vaan myös luuseriksi, joka ajaa itseään yhdestä umpikujasta toiseen. Häilyvää seksuaali-identiteettiä ei myöskään pyritä liikaa selittämään tai psykologisoimaan.

Boys Don’t Cry - © 1999 Fox Searchlight PicturesPainavasta sisällöstään huolimatta Boys Don’t Cry ei ole järin tasapainoinen kokonaisuus. Debyyttielokuvan konstailemattomuus miellyttää silmää ja osuvat musiikkivalinnat korvaa, mutta ennalta arvattavan tapahtumasarjan jännite ei kestä aivan kahta tuntia. Vaikka Peircen elokuva on elokuvallisesti kaukana täysosumasta, tekee johdonmukainen arkirealistisuus siitä vaikuttavaa katsottavaa.

Boys Don’t Cry antaa uskoa siihen, ettei seksuaalisia vähemmistöjä tarvitse laittaa neitimiesten tai rekkalesbojen muottiin, vaan että heitä voidaan kuvata tavallisina ihmisinä ilman syrjivää tyypittelyä tai pyhimyksen sädekehää. Tunteikkaan julistuksen sijaan elokuva pitäytyy ruohonjuuritasolla eikä lähde yleistämään tarinaa elämää suuremmaksi vuodatukseksi. Hyvä niin.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,2 /5 henkilöä