Basic Instinct 2 valkokangas

Paul Verhoevenin ohjaama Basic Instinct (1992) on eroottisuudella jyystetyn jännärin kuuluisin kiteytymä. Kukaan tuskin muistaa sitä elokuvallisista ansioista, mutta Sharon Stonen mirrin vilahdus on vienyt monta videonauhuria ennenaikaiseen hautaan, kun asian tärkeäksi kokeneet ovat yrittäneet pysäytyskuvalla selvittää näkymän laajuutta ja yksityiskohtia. Tämä oli eroottisen jännärin kliimaksi.

Juppikauden iloisimmassa porskeessa trillerien taiten kirjoitetut tarinat ja poliittiset sisällöt häivytettiin pintakiiltoon. Maailmasta tuli mukamas entistäkin kovempi ja paljaspintaisempi. Varsinkin 1990-luvun alkupuolella jännien juonenkäänteiden välissä oli muodikasta vipinöidä vällyjen alla. Joe Eszterhasin kynästä sinkosi jääpiikki-tarinan lisäksi monta pehmopornolla ryyditettyä trendijännäriä. Vuoden 1995 Showgirlsiä kukaan ei halua enää edes muistaa.

Basic Instinct on vuosien saatossa kulutettu puhki niin monilla kanavilla, että epäuskoisella hämmästyksellä voi äimistellä, miten jotkut ovat viitsineet veivata aihion vielä kertaalleen päivänvaloon. Luulisi tuottajalegendojen Mario Kassarin ja Andrew Vajnan oppineen Carolco-yhtiönsä konkurssista sen, että kaikkea showgirls-soopaa ei kannata tuottaa. Kovin hyvältä Carolcon manttelinperijän C-2 Picturesin tulevaisuus ei näytä, kun tuotantolistalla seuraavaksi on Terminator 4.

Sharon Stone huokui aikanaan kuumaa hekumaa ja on sittemmin todistanut esimerkiksi Martin Scorsesen Casinossa (1995) omaavansa todellisiakin näyttelijän avuja. Viittäkymmentä lähestyvän näyttelijättären harkintakyvyssä ja itsekritiikissä olisi kuitenkin terapeuteille työsarkaa. Vaikka nykypäivänä naama saadaankin kiristettyä kauniin siloiseksi, niin kaulasta alaspäin huokuva iän paljastava totuus ei ole enää hekumallista katseltavaa. Varttuneen naisen sensuelliutta ei elokuvassa ole edes yritetty tavoitella ja puheet uskottavuudesta voi unohtaa samoin tein, kun plastiikilla puleerattu vanha vamppi vokottelee polvilleen puolet Lontoon miehistä.

Löylynlyömä oivallus onkin ollut siirtää tarina vapaan rakkauden aurinkoisesta San Franciscosta siveen ja sivistyksen tummasävyiseen Lontooseen. Viimeistään fallos-tornit suistavat tekeleen käsittämättömimpien kalkkunoiden kaivoon. Koko produktion älyttömyyden taisivat monet näyttelijät ja ohjaajat aavistaa, sillä tuotanto viivästyi useamman vuoden haettaessa epätoivoisesti niin miespääosan esittäjää kuin ohjaajaakin. Voikin vain surkutella Charlotte Ramplingin ja David Thewlisin kaltaisten näyttelijöiden haahuilua tällaisessa hetteikössä. Lupaaviakin elokuvia ohjanneelle Michael Caton-Jonesille rainaan tarttuminen oli melkoinen harha-askel, jonka muun muassa David Cronenberg etunenässä osasi väistää.

Basic Instinct 2 kertaa samat perusvaistot, jännityskoukut ja nylkyttämiset kuin edeltäjänsä. Nyt vain entistäkin tylsemmin ja ideattomammin. Aika on ajanut näiden elokuvien ohi. Onneksi.