Ander valkokangas

Vuoden 2009 Vinokino-festivaalilla nähtävä Roberto Castónin ensimmäinen täyspitkä elokuva, Ander, on vähäeleinen, mutta voimakas tarina rajoja rikkovasta rakkaudesta.

Espanjalaisohjaaja on kuvannut homoseksuaalisuutta aiemmin esimerkiksi lyhytelokuvassaan Maricón (2005), jossa nuoren miehen illanvietto yökerhossa päättyy odottamattomalla tavalla. Anderin päähenkilö ei asu urbaanissa ympäristössä vaan Baskimaan maaseudulla. Miljööllä on tässä elokuvassa erityisen keskeinen merkitys. Castón on tuonut homoseksuaalisen identiteetin etsinnän kauas kaupungin sykkeestä ja homodiskoista sinne, missä vanhakantaiset asenteet istuvat tiukassa.

Elokuva kertoo Anderista, joka asuu äitinsä ja siskonsa kanssa maatilalla Baskimaalla. Anderin elämä perinnetietoisessa ja heteronormatiivisessa ilmapiirissä ei ole helppoa. Etenkin Anderin ystävän Pelon heteroseksuaalinen maskuliinisuus on varsin pingotettua, jotain jota on esitettävä ja toistettava kerta toisensa jälkeen homoseksuaaliksi leimautumisen pelossa. Anderin elämä muuttuu peruuttamattomasti, kun tilalle palkataan perulainen Jose. Keskeinen rooli tarinassa on myös yksinhuoltajaäiti Remellä, josta tulee tärkeä henkilö niin Anderille kuin Josellekin.

Anderin ilmaisu on hienovaraista ja vähäeleistä. Elokuvassa on selkeä pyrkimys tietynlaisen autenttisuuden tuntuun. Musiikkia ei esimerkiksi kuulla lainkaan ja käsivarakuvausta käytetään monin paikoin. Tarinan tilanteet ja tunnelmat kehittyvät pikkuhiljaa niin, että katsojan mielikuvitukselle jää tilaa. Vähäeleiset kohtaukset on ladattu täyteen jännitteitä, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin.

Elokuva asettaa rinnakkain menneisyyden ja nykypäivän, maaseudun ja kaupungin. Nykypäivästä muistuttavat pienet yksityiskohdat kuten televisio ja digitaalikello. Muutoin tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt tilalla. Eletään vuotta 1999 ja Baskimaalla koetaan monenlaisia mullistavia muutoksia. Teollistuminen ja maahanmuutto konkretisoituvat Anderinkin perheessä. Äidin on hankala hyväksyä perulaista Josea, joka ei puhu baskia. Kuten monien muidenkin maatilasta elantonsa saavien, on myös Anderin täydennettävä perheen tuloja käymällä palkkatyössä tehtaalla.

Keittiö on erityisen merkityksellinen paikka elokuvassa. Henkilöhahmojen päiviä rytmittävät ruokailuhetket sekä maatilan työt. Huomattava osa kohtauksista sijoittuu nimenomaan keittiöön. Ei ole lainkaan samantekevää, kuka siellä syö ja laittaa ruokaa. Anderin äidille keittiö on pyhä paikka, jota hän yksinoikeudella pitää hallinnassaan. Ruuan voi tulkita symboloivan elokuvassa Baskimaan kulttuuria ja perinteitä. Kulttuurinen traditio ei katoa, mutta se muuttaa muotoaan. Kohtaus, jossa Jose laittaa ruokaa on tältä kantilta erityisen tärkeä.

Ander vaikuttaa alleviivaavan, että tiettyjen ajatusten ja asenteiden kuuluukin jäädä menneisyyteen. Elokuva tuulettaa riemastuttavasti luutuneita käsityksiä parisuhteesta ja perheestä. Viimeiset kohtaukset kiteyttävät elokuvan suvaitsevaisuutta ylistävän sanoman mukavasti sentimentaalisuutta vältellen: 2000-luvun maaseudulla perhe ei enää tarkoita ainoastaan samaa kansallisuutta edustavaa heteroparia lapsineen. Tärkeintä on kiintymys ja rakkaus, ei naapureiden tai suvun käsitykset siitä mikä on oikein. Elämä kun on aivan liian lyhyt elettäväksi muiden ihmisten mielipiteiden mukaan.