Alien vs. Predator valkokangas

Valkokankaan hirviöt ovat ottaneet yhteen jo monen monituista kertaa. Yhteenottojen määrässä japanilainen Godzilla taitaa olla suvereeni ennätysten haltija. Viime vuosikymmenten kummajaisista ovat teinikauhuelokuvien lahtaajat Freddy ja Jason (Freddy vs. Jason, 2003) ottaneet jo toisistaan mittaa. Kyseisen välienselvittelyn kärsijänä oli lähinnä katsoja, joka sai ähinästä vain auttamattoman päänsäryn. Uudemman scifin puolella ihmisiä vastaan on asettunut sen verran kovia avaruuden piruja, että oli vain ajankysymys milloin niiden välille syntyisi kinaa.

Huhumylly alienien ja predatorien kahakoinnista valkokankaalla on vellonut vuosia, ja muilla populaarikulttuurin saroilla skenaariota on jo viljalti hyödynnettykin. Kahden hyvin mielenkiintoisen olennon taistelu on varmasti ollut kaupallisessa mielessä enemmän kuin houkutteleva ajatus. Avaruusoliot esitelleiden alkuteosten peruslähtökohdat ovat kuitenkin olleet kovin yhteismitattomat. Siinä missä Alien – kahdeksas matkustaja (1979) oli pelottelunyansseilla silattua science fictionia, niin John McTiernanin Predator (1987) oli Schwarzenegger-vetoinen toimintarymistely, jossa hauikselle oli haettu vastusta Maan ulkopuolelta. Vieraina organismeina kyseessä ovat, Carpenterin thingin lisäksi, elokuvahistorian eräät vakuuttavimmat avaruusoliot.

Alien-elokuvien kaltaisen monisyisen sisällön ujuttaminen avaruushirviöiden yhteiseen temmellykseen olisi ollut kestämättömän huono idea. Niinpä Paul W.S. Andersonin ohjaileman projektin suuntaaminen puhtaasti toiminnalliseksi ja toteutuksessaan jopa aavistuksen itseironiseksi on ollut kaikessa kliseiden toistossaan ja alkuteoksiin viittailussaan ainoa edes vähääkään järkevästi ajateltavissa ollut vaihtoehto. Antarktikselta löydetään jäänalainen pyramidi, jonne ison firman valjastama retkikunta rientää ilman sen suurempia valmisteluja. Eipä aikaakaan kun uteliaille ihmispoloille selviää, että he ovat vain energiapatukoita kivirakennelmassa kissa ja hiiri -leikkiä vilistäville kummajaisille.

Ohut juonilanka on punottu sikäli taiten, että erinäisellä mystiikalla ja muilla uskomuksilla motivoidaan olioiden Maassa olo ja keskinäinen kisma toiminnan kannalta riittävästi. Mitään kokoavaa tematiikka ei sisällöllä edes yritetä saada aikaan, vaan sarjakuvamaiselle juonelle piirretään pelkkä tarttumapinta, josta rymistely jaksaa ponnistella itselleen tarvittavan intensiteetin edetäkseen tietokonepelimäisessä interiöörissä. Tälle nykyiselle toimintaelokuvan elinvoimalle on helppo hymähdellä, mutta puolitoistatuntisessa mitassa se riittää lajityyppiin tarvittavalla huumorilla suhtautuvien yksinkertaiseen viihdyttämiseen.

Valitettavasti elokuvassa ei hyödynnetä käytännössä lainkaan Antarktiksen tarjoamaa jopa suljetun tilan kammoa hyytävämpää eristäytyneisyyden kolkkoutta. Toisaalta keinotekoisissa lavasteissa juoksentelu linjaa elokuvalle tarvittavaa kepeyttä, jotta katsojalle pysyy koko ajan selvänä minkälaisesta humpuukista on kyse. Alien vs. Predatorista näkyy myös turhan selvästi se, että elokuva on alkujaan kuvattu huomattavasti rankemmaksi, mutta tuotantoyhtiön vaatimuksista graafisempi mäiske on siivottu pois alempien ikärajaluokitusten takia. Rahabisneksessä tämä on sikäli ymmärrettävää, että teinipoikien keskuudestahan tietokonepelimäisten elokuvien katsojakunta koostuu.

Vaikka ohjaaja Anderson ei muutamista lupaavista elokuvistaan, kuten Viimeinen horisontti (1997) ja Soldier (1998), huolimatta ole urautunut kovin kummoiseksi tekijäksi, niin miehen elokuvia yhdistävä ankea pohjavire erottaa hänet tekeleineen onnettomimmista tusinamaakareista. Huonompiakin scifillä käärittyjä toimintapaketteja on nähty – ja paljon.