Mykkäelokuvaesityksiä Helsingin juhlaviikoilla, Espoon Cinéssä ja Forssan kolmansilla Mykkäelokuvafestivaaleilla.

Mykkäelokuvan ja ylipäätään elokuvan harrastajilla oli kesän 2002 kahtena viimeisenä viikonloppuna tilaisuutta kerrakseen nähdä suosikkielokuviaan valkokankaalta asiaankuuluvan livesäestyksen kera. Perjantaina 23. elokuuta Helsingin juhlaviikkojen ohjelmistoon kuului Bio Rexissä järjestetty esitys Valentin Vaalan vuonna 1931 ohjaamasta elokuvasta Laveata tietä ja samana iltana Espoon Ciné -festifaalin ohjelmistossa oli Sergei Eisensteinin Lakko (1924) nähtävillä Gloria-teatterissa pietarilaisen Tequilajazz-yhtyeen säestämänä. Ja kun aiemmin samana päivänä oli Anssi Tikanmäki vielä Tapiolassa Espoon Cinén Pääosassa musiiikki -seminaarissa kertonut mykkäelokuvamusiikin sävellystyöstään, oli päivän mykkäkiintiö sangen täynnä. Heti seuraavana viikonloppuna 30.8-1.9. järjestettiin kolmannen kerran Forssan Mykkäelokuvafestivaalit, jossa tarjolla oli kokonaista 13 pitkää mykkäelokuvaa, kaikki elävän musiikin kera esitettyinä.

Anssi Tikanmäki keskittyi lähinnä kertomaan Aki Kaurismäen mykkäelokuvan Juhan musiikin syntymisestä. Esityksensä tueksi hänellä oli itse kuvaamaansa materiaalia tuosta prosessista, joka vei kaikkiaan 18 kuukautta miehen elinajasta. Kysymykseen, eikö hän pelkää vertailua aikaisempiin Juhani Ahon romaanin elokuvavan ääniversioihin sävellettyihin musiikkeihin, Tikanmäki vastasi jättävänsä sellaiset asiat kokonaan ajattelematta ja että onhan hän säveltänyt musiikkia moniin mykkäelokuvan klassikkoihinkin kuten Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkiniin (1926). Mykkäklassikoiden musiikkisävellystyön Tikanmäki kertoi vievän aikaa 2-5 kuukautta.

Vaikka neuvostoelokuvan esityksillä on taipumus yleensäkin muodostua tiheätunnelmaisiksi, oli Lakon esitys poikkeuksellisen loppuunmyyty ja harras. Tilaisuuden suojelija, pietarilaisohjaaja Aleksandr Bashirov toivotteli yleisön tervetulleeksi maailmankaikkeuden merkittävimpään kulttuuritapahtumaan ja kohta Eisensteinin elokuvan visuaalisen vangitsevuuden päälle Tequilajazz-yhtye loi rohkeasti oman, teknovaikutteisen äänimassansa, tosin jonkinlaisena myönnytyksenä kuultiin myös 1920-luvun äänimaailman sirpaleita. Yleisö vaikuttuneisuus kokemastaan oli vahvasti aistittavissa ja näytöksen loputtua jossain rinnakkaistodellisuudessa se luultavasti lähti Bashirovin johdolla tekemään vallankumousta.

Täydehköksi veti myös Valentin Ivanoffin eli Valentin Vaalan ja Theodor Tugain eli Teuvo Tulion kolmas yhteinen elokuva Laveata tietä elokuvan henkeen saumattomasti sopivan 1930-lukulaisen Bio Rexin. Tapio Ilomäen aikanan sangen nykyaikaisen alkuperäismusiikin pohjalta ja sitä kunnioittaen oli säveltänyt ja sovittanut Päivi Takala. Forssan mykkäfestivaaleilla viikkoa myöhemmin nähtiin juhlien kohokohtana miesten edellinen yhteistyö Mustalaishurmaaja (1929).

Vaikka elokuvissa ohjaajana oli Vaala, oli Suomen Valentinona esiintymään pyrkineellä pääosanäyttelijällä Tuliolla vähintään yhtä suuri osuus lopputulosten hyvin säilyneeseen omapäisyyteen. Mustalaishurmaajan käsikirjoittajana toiminut Tulio oli siinä mielessä Suomen elokuvahistorian aidoimpia tekijöitä, että hänellä oli voimakas, pakkomielteenomainen sisäinen näkemys, joka sai hänet myöhemmin ohjaajanurallaankin tekemään uudestaan ja uudestaan valkokankaalle samankaltaisen tarinan epätoivoisen ihtoimon labyrinteistä Vaalan ohjaamasta ensimmäsestä elokuvastaan Tummat silmät (1929) aina tajuntaa laajentavaan viimeiseen ohjaukseensa Sensuelaan (1972) asti. Tuliolla oli jo aikalaistensa hyvin huomaama filmikarisma ja hänen katseensa, vaikka nykykatsojasta ehkä hiukan huvittavalta vaikutaakin, kairautuu edelleen katsojan takaraivoon asti.

Forssan mykkäfestivaalien annin toinen, vaikkakin aivan liian vähälle yleisönhuomiolle jäänyt merkkiteos oli Mauritz Stillerin Erotikon (1920). Chaplinin ja Lubitschin elokuvien esikuvana toiminut aikalaisten, varsinkin elokuvan ammattilaisten ihailema elokuva loi uuden lajityypin, salonkikomedian. Ironisen hienostuneesti Stiller luo avioliittokuvauksen kolmansine, neljänsine ja viidensine pyörineen. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa kaupungin ja ihmisten sisätiloihin ja tuloksena on nykynäkökulmasta varsin häkellyttävä kavalkadi kaksimielisiä vihjailuita sisältäviä kohtauksia.

Stiller oli Helsingissä juutalaisperheeseen syntynyt mykkäelokuvan loppukauden Ruotsissa ja Yhdysvalloissa toiminut huippuohjaaja, jonka äänielokuvan tuloaikoihin ajoittunut varhainen kuolema 1928 on jättänyt elokuvahistorian kaanoneissa hiukan syrjään. Vielä Roland af Hällströmin kirjassa Filmi - aikamme kuva (1936) hän on kuitenkin Griffithin ohella ainoa oman lukunsa ansainnut ohjaaja. Magian kosketuksen lakia seuraten Hällström pitää Stilleriä suomalaisuuden sisukkuuden edustajana elokuvan historiassa Suomessa sijaitsevan syntypaikkansa takia, vaikka muuten juureton kosmopoliitti persoonallisuudeltaan olikin. Ruotsinmaalainen Bengt Idestam-Ahmquist taas näkee hänet venäläisen temperamentin edustajana lähinnä Venäjän armeijassa venäläistytystä saaneen isänsä ansiosta. Hän osasi ärsyttää yleisöään taiteellisesti, toistaa ja jankuttaa kunnes yleisö antautui kerronnalle.

Yksi Forssan festivaalien painopistealueista on ollut Weimarin tasavallan elokuvatuotannon esittely ja tämänvuotinen valinta, ns. uusasiallisen koulukunnan huomattavimman ohjaajan G.W. Pabstin Pandoran lipas (1929) sopi ohjelmiston linjaan mainiosti ihmissuhdekuvauksessaan Erotikonin kyynisyyden ja Mustalaishurmaajan vimman välissä tasapainoilevana, mutta toisaalta siten kummassakaan täysin onnistumatta. Maailman toiseksi kauneimmaksi naiseksi luonnehdittu Louise Brooks esittää Lulua, naista, joka itsepintaisesti etenee intuitioidensa varassa niin kauan kuin lähettyviillä on yksikin ihminen, joka ei ole häneen rakastunut. Saksalaisen elokuvan psykohistorioitsijan Siegfried Kracauerin mukaan Lulu on nainen, "jota ajoivat tyydyttämättömät sukupuoliset himot ja joka tuhoaa kaikkien ympärillä olevien elämän että oman elämänsä." Naisnäkökulmaa soveltaen elokuvaa ja sen loppuratkaisua voisi pitää naisvihamielisenä, tosin alan pioneeri Molly Haskellkin tyytyy vain ihailemaan Brooksia, josta Babst on hänen mukaansa tehnyt yhden kaikkein eroottisimmista valkokankaan hahmoista.

Melkomoinen kuriositeetti oli myös tarjolla Forssassa, kirjailija Teuvo Pakkalan kirjoitama ja ohjaama sisällisotakuvaus Sotapolulla (1921), jota ei pääkaupungissa aikanaan edes näytetty kaupallisissa näytännöissä. Teknisesti ja paljolti sisällöllisestikin kompelön elokuvan sankarit ovat tietysti valkoisia ja vastapuoli on kuvattu vaistojensa varassa touhuaviksi lapsellisiksi roistoiksi tavalla, joka tuo mieleen ensimmäisen Tintti-sarjakuvan Tintti neuvostojen maassa (1929). Yleisöä Forssan mykkäelokuvafestivaaleilla kiinnosti kuitenkin eniten entiseen tapaan mykkäkomediat, Chaplinin ja Buster Keatonin elokuvat ja etenkin upeaksi entisöidyssä Elävien Kuvien Teatterissa esitettyinä. Festivaalien tasokkaalle ohjelmistolle soisi kuitenkin löytyvän laajemmankin yleisöpohjan, juhlissa on edelleen paikallistapahtuman pohjavire. Yleisöpotentiaaliahan on, kuten Helsingin esimerkit osoittavat. Näkyvyyden lisäämisen lisäksi olisi ehkä syytä kiinnittää huomiota myös elokuvien kunnolliseen esittelyyn, mykkäkaudesta on kulunut jo pitkä aika ja eteen kaukaisuudesta tupsahtavat mykkäelokuvat avautuvat huonosti, jos tietoa ei ole eikä sitä ole valmis etsimään.