Kumpi olisit, joki vai meri?

Brooklyniläinen Paul Auster on Euroopassa paljon suositumpi ja tunnetumpi kuin omalla maallaan. Varsinkin ranskalaiset ovat olleet erityisen ihastuneita Austerin kirjoihin ja henkilöön. Ehkäpä Auster vetoaa Euroopassa rauhallisen filosofisen tyylinsä ja lukeneisuutensa ansiosta: ranskalaisille on ainakin mannaa, että Auster ihailee suuresti mm. Montaignea. Austerin persoona viehättää monia suomalaisiakin siksi, ettei hän vastaa heidän kuvaansa "tyypillisestä amerikkalaisesta". Kirjailijan verkkainen pohdiskelevuus, hiljainen huumori ja vaatimattomuus tekevät vaikutuksen. Kun siis Auster oli Helsingin Andorrassa sunnuntaina 25. elokuuta 2002 esittelemässä ohjaamaansa Lulu on the Bridge -elokuvaa, oli aika hauskaa esityksen jälkihälinässä kuulla ihmisten sanovan toisilleen: "Auster on niin mukava - ei ollenkaan sellainen kuin amerikkalaiset yleensä." Tällaisille ihmisille voisi suositella matkaa Yhdysvaltoihin.

Lulu on the Bridge -elokuvan esitys oli osa Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmaa. Auster saapui näytökseen vaimonsa Siri Hustvedtin ja tyttärensä Sophie Austerin kanssa. Kirjailija-ohjaaja oli lyhytsanainen ennen elokuvaa: hän vain lähinnä totesi, että tässä tämä elokuva nyt on ja esitteli yleisölle tyttärensä Sophien, jolla on elokuvassa pieni rooli. Auster sanoi, että elokuva oli hänen ainoa ohjauksensa, eikä hän enää aio tehdä elokuvia vaan keskittyy kirjoittamiseen. Lulu on the Bridge sai ensi-iltansa vuonna 1998 ja Auster itse kertoi, ettei ollut nähnyt elokuvaa pitkään aikaan. Elokuvan esityksen jälkeen Auster sanoi edelleen olevansa elokuvaan aika tyytyväinen, vaikka onkin hyvin tietoinen sen puutteista.

On harmi, ettei Lulu on the Bridge koskaan tullut Suomessa elokuvalevitykseen. Sitä voi nimittäin itse asiassa pitää parempana elokuvana kuin Austerin yhteistyössä Wayne Wangin kanssa tekemiä Smokea ja Blue in the Facea. Peter von Bagh ja Auster olivat esityksen jälkeisessä keskustelussa yhtä mieltä siitä, että Lulun näyttelijät pääsevät elokuvassa tekemään jotakin sellaista, mitä he eivät ole aiemmin tehneet. Näyttelijätyössä onkin harvinaista tuoreutta. Mm. Mira Sorvino tekee Lulussa ehkä tähänastisen uransa parhaan työn. Kuten edellää mainituissa elokuvissa, myös Lulun pääosassa nähdään Harvey Keitel. Koko elokuvaa leimaa sellainen hartaus ja lämpö, ettei sellaista ole usein nähty varsinkaan amerikkalaisessa nykyelokuvassa. Tuleekin mieleen, että tällainen elokuva olisi hyvin saattanut menestyä paljon paremmin, jos se olisi tullut teattereihin vasta viime syyskuun terrori-iskun jälkimainingeissa. Se sisältää juuri sellaista katastrofin jälkeistä elämän arvokkaiden asioiden pohdintaa ja inhimillistä lämpöä, joka on ollut Amerikassa taas korkeammassa kurssissa kuin ennen.

Lulun juonesta ja rakenteesta on vaikea kertoa paljastamatta sen ovelaa ja yllättävääkin loppuratkaisua. Turvallisesti voi ehkä vain sanoa, että suurin osa elokuvan tarinasta voidaan tulkita uneksi, fantasiaksi tai mahdolliseksi "rinnakkaiselämäksi". Elokuvan päähenkilö Izzy on saksofonisti, jota ammutaan kesken esityksen, eikä hän enää tämän jälkeen pysty soittamaan. Herätessään sairaalassa Izzy alkaa pohtia elämänsä merkitystä. Kun Auster esityksen jälkeen vastaili kysymyksiin, hän sanoi tavoitelleensa sairaalakohtauksessa lähes Goyamaisen epätodellista tunnelmaa: hän halusi pelkistetyn kuvan, joka ei tuntuisi oikealta sairaalalta, vaan symboliselta tilalta, jossa Izzy pohtii elämäänsä. Von Bagh kommentoi Austerille, että elokuvassa on hänen mielestään jotakin samaa kuin Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvassa. Molemmissa päähenkilö saa kovan kolauksen ja joutuu sitten pohtimaan mennyttä elämäänsä ja ihmisyyttään. Kuten sanottu, molemmat elokuvat ovat hyvin lämpimiä ja runollisiakin. Von Bagh kehui myös erityisesti Lulun rakennetta.

Elokuvassa käy ilmi, että Izzy on ennen haavoittumistaan ollut aika ilkeä ja hankala ihminen. Kun vierailija sairaalassa kysyy, millä on ollut Izzylle merkitystä elämässä, hän sanoo tykänneensä vain musiikista ja naisten vartaloista - ei muusta. Miehen entinen vaimo (huimaavan kaunis Gina Gershon) ilmaantuu Izzyn luo tuomaan ruokaa ja kyselemään vointia. Izzy suorastaan ihmettelee, kuinka joku voi välittää hänestä. Mies harhailee päivästä toiseen päämäärättömästi, kunnes hän kerran öisellä kadulla ottaa hetken mielijohteesta oudon laatikon mukaansa hakatun miehen vierestä. Laatikossa on puhelinnumero ja tavallinen harmaa kivi - kuin yksi niistä Berliinin muurin palasista, joita monilla ihmisillä on muistona. Izzy pitää kiveä yöpöydällään kunnes kivi alkaa yhtäkkiä leijua ja hohtaa pimeässä. Iso mies säikähtää outoa ilmiötä ja soittaa kiven mukana olleeseen puhelinnumeroon. Näin Izzy tapaa Mira Sorvinon esittämän nuoren näyttelijänalun. Kivellä on outo vaikutus Izzyyn ja nuoreen naiseen: sen piteleminen saa heidät tuntemaan olonsa ihmeen onnellisiksi ja lämpimiksi. Ennen kärttyisä ja hankala Izzy tuntee olevansa enemmän yhteydessä kaikkeen ympärillään olevaan: hän saa uuden mahdollisuuden. Tämä epätodennäköinen pari rakastuu toisiinsa välittömästi ja ehdottomasti.

Harvey Keitel ei varmasti ole koskaan missään muualla päässyt esittämään niin lehmämäisellä tavalla onnellisesti hymyilevää ukkelia kuin mitä Lulussa. Hänen pihkaantumisensa nuoreen naiseen on suorastaan koiramaista ja ainakin Andorran yleisöä mm. tämä näytti huvittavan. Lulu hymyilyttääkin juuri samasta syystä kuin Mies vailla menneisyyttä: kyynisessä ja sarkastisessa maailmassa näin totinen lempeys ja ehdottomuus hellyttävät. Hellyys ja lämpö tuntuvat elokuvassa ja elämässä niin harvinaisilta, että kahden ihmisen väliset hartaat tuijottelukohtaukset vaikuttavat oikeastaan absurdeilta. Tavallaan Lulu muistuttaa myös Wim Wendersin Berliinin taivaan alla -elokuvaa tietyssä satumaisessa hartaudessaan. Auster kertoikin alun perin kirjoittaneensa käsikirjoituksen Wendersiä varten, mutta päätyi loppujen lopuksi itse ohjaamaan elokuvan.

Izzyn rakastajatar saa pääosan naisohjaajan (Vanessa Redgrave) toteuttamasta Pandora's Box -elokuvan uudelleenfilmatisoinnista. Koko elokuvan nimi viittaakin juuri Louise Brooksiin eli Luluun. Austerin sanojen mukaan vaikeimpia asioita elokuvan tekovaiheessa oli jättää pois noin 20 minuuttia elokuva elokuvassa -tyyppisiä kohtauksia Pandoran lippaan kuvauksista. Niihin oli satsattu mm. lavasteiden ja pukujen suhteen enemmän kuin elokuvan muihin kohtauksiin ja ne olivat visuaalisesti hienoa katsottavaa, mutta ne oli pakko jättää pois, koska ne olisivat rikkoneet elokuvan kokonaisuutta. Ohjaaja sanoi, että tämä oli taas muistutus siitä, kuinka elokuvanteossa monet asiat, jotka näyttävät paperilla hienolta, ovatkin erilaisia kun katsoo lopputulosta.

Kun Pandoran kuvaukset ovat alkaneet, Izzy kidnapataan ja hän joutuu virumaan kafkamaisessa sellissä rasittavan "antropologin" kuulusteltavana, joka laittaa Izzyn selkä seinää vasten inhottavilla kysymyksillään. Kuulustelija tuntuu tietävän intiimeimmätkin yksityiskohdat Izzyn elämästä. Auster vertaa erikoista kuulustelijaa vaikkapa suurinkvisiittoriin tai Pyhään Pietariin, joka tekee inventaariota ihmisen hyvistä ja huonoista teoista: Izzyn koko elämä punnitaan tässä oudossa välitilassa. Auster kertoi, että Salman Rushdien piti alun perin näytellä Izzyn kuulustelijaa, mutta elokuvan järjestelyissä mukana olleiden rekkamiesten liitto pelkäsi terroristeja siinä määrin, että Rushdien osallistumisesta luovuttiin. Hänen tilalleen otettiin vasta viime hetkellä Willem Dafoe. Austerin mukaan Rushdieta olisi huvittanut mahdollisuus esittää vangitsijaa, sillä Rushdie on itse elänyt yli kymmenen vuotta eräänlaisessa vankeudessa.

Siinä missä Berliinin taivaan alla -elokuvasta jäävät mieleen siinä usein toistetut "kun lapsi oli lapsi" -lauseet, jää Lulusta mieleen rakastavaisten leikki, jossa Izzy ja nuori tyttö kyselevät toisiltaan mm. "Kumpi olisit, joki vai meri?" tai Izzyn ystävilleen esittämä kysymys "olenko minä hyvä vai paha?" Se, mikä on rakastavaisten leikkiä, laajenee Lulussa isommaksi koko elämää koskevaksi kysymykseksi, jota "inkvisiittorin" tentti edelleen vahvistaa. Vaikka teema on tietysti yleisinhimillinen, siinä on kaikuja paitsi Dostojevskilta, myös Amerikan juutalaiskirjailijoiden perinteisestä tematiikasta suhteessa siihen, kuka on "mench", hyvä ihminen. Auster on itse sanonut, että siinä missä häntä nuorena kosketti lukea vaikkapa juutalaisten kärsimyksistä keskitysleireillä, häntä on alkanut vanhemmiten yhä enemmän koskettaa se hyvyys, mitä ihmisissä toisaalta on. Täytyy sanoa, että vaatii kypsyyttä ja kanttia uskaltaa lähestyä hyvyyttä - pahuudesta ja ilkeydestä on varmasti monen mielestä "helppo" kirjoittaa kirjoja ja tehdä elokuvia. Täytyy siis nostaa hattua niille, jotka uskaltautuvat hyvyyden vieteltäviksi: kyllä ihmiset voivat joskus oikeasti olla enkelimäisiä.