Väristyksiä valkokankaalta

Parhaimmillaan elokuva on ajan ja tilan ylittävää taidetta. Huikea elokuvaelämys saa unohtamaan poppareitaan raksuttavan, voimakkaassa parfyymissa uitetun vieruskaverin, vaivalla rakennetun äänisuunnittelun kuiskailullaan peittävät kanssakatsojat ja keskellä näkökenttää uljaana kohoavan hujopin. Hienon elokuvan tarinalla tai genrellä ei ole väliä. Tärkeintä on, että se värisyttää, herättää tunteita - puhuttelee jollain tavalla.

Tampereen lyhytelokuvajuhlat tarjosivat muutamia mainioita katselukokemuksia, olankohautuksin ohitettavia ohjaustöitä sekä reaalitodellisuuden unohtamaan saaneita värisyttäviä elämyksiä.

Tänä vuonna elokuvat esitettiin teemoittain kootuissa näytöksissä, mikä sotki ainakin omaa helposti assosioivaa ajatteluani. Samoja aihepiirejä käsittelevät elokuvat sulivat yhdeksi pitkäksi filminauhaksi, mikäli elokuvassa ei ollut jotain, mikä olisi sen muista erottanut. Toisaalta joukosta erottuneet, mieleen jääneet teokset värisyttävät edelleen.

Slaavilaista melankoliaa

Tampereella näkemistäni 74 elokuvasta vaikutuin todella romanialaisesta Telkkarireissusta (Lampa Cu Caciula, 2006), Puolan elokuvakoulujen kahdesta näytöksestä ja Teppo Airaksisen ohjaamasta Metsästä (Suomi, 2006). Niissä kaikissa oli jotain, mikä sai hetkeksi unohtamaan kaiken muun.

Telkkarireissu kertoo nimensä mukaisesti työläästä telkkarinkorjausreissusta. Köyhän perheen isä ja poika raijaavat huopaan käärittyä televisionromua korjattavaksi kumpparit savivelliin upoten. Kuulostaa käsittämättömältä aiheelta elokuvalle, mutta Telkkarireissussa on sitä jotain. Isän ja pojan lyhytsanainen kommunikaatio, silkka oleminen, on totaalisen uskottavaa ja luonnollista. Tapa jolla isä kasvattaa pojastaan tunteensa kätkevää miehistä miestä, on sekin tunnistettavaa. Telkkarireissu on kuvattu kauniisti ja se onnistuu lopetuksen haastavassa lajissa: alppimarsuja parempaa loppua ei voisi elokuvalle kuvitella.

Telkkarireissun tapaista slaavilaista melankoliaa, masentavuuden ja tragikoomisuuden hallittua tasapainoa oli myös Puolan elokuvakoulujen oppilastöistä kootuissa kahdessa näytöksessä. Nuoret mestarit hallitsivat elokuvankerronnan niin upeasti, että oli totaalisen yhdentekevää heijastettiinko valkokankaalle fiktiota, dokumenttia vai animaatiota.

Mieleenpainuvimpia puolalaistöitä olivat Malgorzata Szumowskan maaseudulla elävää perhettä seuraava lyyrinen dokumentti Hiljaisuus (Cisza, 1998), nuoren, isäänsä ja elämälleen suuntaa kaivanneen tytön tarina Olet täällä (Jestes tam, 2004), sisareensa ihastuneesta pojasta kertova Melodraama (Melodramat, 2005) sekä yksi parhaista koskaan näkemistäni animaatioista, Elokuva ilman kärpäsiä (Film, Ze Mucha Nie Siada, 2004). Siipensä käräyttävän, kiivaasti kiroilevan kärpäsen sekopäistä raivokohtausta seuratessa ei naurusta meinannut tulla loppua. Suuttumuksen sokaisemana sanatkin solmuuntuvat, minkä näyttäminen pienen kärpäsen avulla on suorastaan nerokasta: "I can’t even f***’n express myself!!?" siivekäs sankari mesoaa. Juuri näin käy isommillekin olioille, kun pinna palaa perin pohjin.

Huumoria ei ollut unohdettu muistakaan puolalaisista töistä, vaikka varsinaisia komedioita niistä ei ollut yksikään. Tummasävyinen huumori väritti varsin masentavia elokuvia juuri sopivin sävyin.

Kotimaisia

Taideteollisen korkeakoulun Elokuva- ja lavastustaiteen osaston oppilastyöelokuvien ongelma on valitettavan usein töiden sulkeutuneisuus. Laadukkaan näköiset elokuvat on toteutettu taidokkaasti, mutta niitä vaivaa sisäänpäinkääntyneisyys, joka tekee elokuvista emotionaalisesti etäisiä. Tampereella palkittu Elää, olla olemassa (Reetta Aalto, 2007) edustaa tätä vaikeasti avautuvaa, selkä edellä katsojaa päin tulevaa traumaelokuvien lajityyppiä.

Teppo Airaksisen oppilastyöelokuva Metsä erottuikin juuri tästä syystä edukseen muista ELO:n töistä. Aikaa ja tunteita käsittelevä lyhytelokuva tarjoaa monenlaisia avaimia analyyseihin aina lyhytelokuvan syvimmän olemuksen pohtimisesta elämän rajallisuuden ja ajallisuuden ruotimiseen. Metsässä jäyhät miehet ilmaisevat tunteitaan kankeasti, mutta niin uskottavasti ja koskettavasti, että elokuva pitää otteessaan pitkälle lyhyen kestonsa yli. Iäkkään isän ja kiireisimpään keski-ikään varttuneen pojan metsäretki onnistuukin siinä, missä esimerkiksi Elää, olla olemassa ei mielestäni onnistu, eli tunteiden välittämisessä.

Palkitut

Tampereen kilpailusarjojen voittajaelokuvat keskittyivät lapsiin ja nuoriin. Pääpalkinnon napanneessa Milanissa (Saksa, 2006) tarkastellaan sotaa lapsen silmin. Parhaana fiktiona palkittu Alussa (Tanska, 2006) on tunnistettavasti ja lempeydellä kerrottu tarina nuoren pojan seksuaalisen heräämisen aiheuttamasta hämmennyksestä. Kotimaisen kilpailusarjan voittanut mainio Heavy Metal (Zaida Bergroth, 2006) kertoo Hevariksi kutsutun yläkouluikäisen pikkukaupungin pojan elämästä 1980-luvun lopun Suomessa.

Elämän käännekohdissa hämmentyneinä seisovat nuoret ovat hyviä ja kiinnostavia päähenkilöitä elokuville. Nuoret ovat sympaattisia, tahattomankin hauskoja, herkkiä hahmoja. Lasten ja nuorten kautta kaikki myös moninkertaistuu, niin tunteet, tilanteet kuin tapahtumatkin. Lyhytelokuvissa, joissa tilaa ja aikaa on vain vähän, moninkertaistuminen on tarpeellinen tehokeino. Toisaalta aina värisyttävään elokuvaelämykseen ei tarvita kärpästä kummempaa katalysaattoria.