Svengiä ja suurkaupungin sykettä

Tampereen elokuvajuhlille oli tänä vuonna ympätty kotimaisen ja kansainvälisen kilpailusarjan ohelle monta mielenkiintoista erikoisohjelmistoa. Festivaalien pääpaino oli ymmärrettävästi uudessa elokuvassa, mutta mukana oli mukavasti myös arkistoihin unohtuneita aarteita, kuten Bunuelin Andalusialainen koira. Yksi epäilemättä tärkeimmistä erikoissarjoista oli Musta Afrikka, jo ihan siitä syystä että afrikkalaisia elokuvia pääsee liian harvoin näkemään. Aki Kaurismäen elokuvista pitäviä hemmoteltiin ohjaajan lyhtelokuva-retrospektiivillä. Kaurismäki oli myös tehnyt erittäin hienot valinnat Carte Blanche-sarjaan.

Ihmisinä kaupungeissa

Megapolis-sarjan elokuvien yhteinen nimittäjä oli suurkaupunkien elämä onnenhetkineen ja vinoumineen. Festivaaliyleisölle tarjottiin omina näytöksinään ilahduttavasti niin brasilialaista kuin indonesialaistakin nykyelokuvaa. Round the world -katsaukseen oli puolestaan koottu lyhytelokuvia nimensä mukaisesti eri puolilta maailmaa. Miljoonakaupunkien arkikuvaukset onnistuivat olemaan parhaimmillaan ajatuksia herättäviä, tavanomaisista esitystavoista poikkeavia, mutta pahimmillaan sai kokea elokuvajuhlille tyypillisen esityssarjojen epätasaisuuden ja todeta elokuvien olevan toki hyvällä ajatuksella tehtyjä, mutta kaavamaisia ja jossain määrin viimeistelemättömiä.

Kiinnostavinta antia megapolis-sarjassa olivat festivaalin päävieraan Jonas Mekasin elokuvat. Festivaalin aloitusiltana esitetty Birth of a Nation näyttää satakuusikymmentä henkilökuvaa elokuva-aktivisteista ja avantgarde-elokuvantekijöistä Mekasin omintakeisella tyylillä. Ohjaajan käsivarakuvaus ja hermostunut leikkaustahti saattavat nopeasti muuttua häiritseviksi elementeiksi, mutta oikeastaan Mekasin elokuvien hienous löytyy sittenkin juuri tätä kautta. Hänen elokuvansa ovat kuin ohikiitäviä hetkiä, jonkun toisen muistoja, eivät niinkään tarinoita kuin irrallisia mielikuvia maailmasta ja sen ihmisistä.

Birth of a Nationin lisäksi ohjemistoon oli valittu neljänkymmenen lyhytelokuvan kokonaisuudesta kaksikymmentäyksi ensimmäistä. Näiden joukossa oli muun muassa tallenne Elvis Presleyn viimeisestä esiintymisestä New Yorkissa, Mozart & Elvis, sekä Saldavor Dalin vuonna 1964 järjestämistä happeningeista koostettua kuvamateriaalia. Viimeisessä Mekas-esityksessä näytettiin John Lennonin syntymäpäivä-dokumentti Happy Birthday John ja kaksi Andy Warholista kertovaa elokuvaa Award presentation to Andy Warhol ja Scenes from the life of Andy Warhol.

Mekasin ohella toinen kiinnostava festivaalivieras oli niin ikään avantgarde -elokuvia tekevä Jean-Gabriel Périot, joka voitti viime vuonna festivaalien kansainvälisen kilpailun Grand Prix’n elokuvallaan Eut-ell-été-criminelle..., joka käsittelee toisen maailmansodan jälkeen Ranskassa julkisesti nöyryytettyjä naisia, joiden epäiltiin olleen suhteissa saksalaismiehiin sodan aikana. Elokuva nähtiin myös tänä vuonna osana Périot’n erikoisohjelmistoa, joka oli varmasti festivaalin poliittisin hänen elokuviensa käsitellessä niin työväenluokan taistelua, homoutta kuin Hiroshiman tragediaakin.

Ääni ja kuva

Festivaalin yhtenä miellyttävimmistä yllätyksistä voidaan pitää Kangas svengaa -otsikon alle koottua kimaraa, joka koostui erinäisistä kuvan ja musiikin liitoista viimeisen vuosisadan ajalta. Ohjelmaan valituista klassikoista mainittakoon Slavko Vorkapichin intohimoa ja vihan tunteita upeasti visualisoiva The Furies (1934), Man Rayn dada-klassikko LaRetour A La Raison (1923) sekä Mary Ellen Buten ja Ted Nemethin muunnelma "totaalisesta elokuvasta", Synchrony no.2 (1936). Ehkä riemukkain mukaan valituista lyhytelokuvista oli Frank Mourisin 1970-lukulaisen herkullinen kuvatulva Frank Film. Monipuoliseen sarjaan mahtui mukaan myös muutama suomalaistuotanto, kuten Mika Taanilan oivaltavasti ohjaama Optinen ääni, jossa keskitytään tietokoneprintterien luomaan äänimaailmaan.

Nopeatempoisempien vetojen vastapainoksi tarjottiin myös rauhallisempia valintoja. Morten Skallerudin A Year Along Abandoned Road sekä erityisesti Joe Kingin ja Rosie Pedlowin Sea Change saivat yleisön vakuuttuneeksi vähäeleisillä, tyylillä ja taidolla tehdyillä ympäristökuvauksillaan. Huikean hienoja tunnelmapaloja voisi luonnehtia jopa audiovisuaaliseksi runoudeksi, mikäli ilmaus itsessään ei kuulostaisi niin valjulta.

Kokopitkiä musiikkidokumentteja esitettiin festivaaleilla kaksi: Steven Cantorin ja Matthew Galkinin loudQuietloud: A Film About the Pixies, joka hahmottelee yhdysvaltalaisyhtyeen vaiheita; ja Jerome Laperrousazin ohjaama, reggae-kulttuuriin pureutuva Made In Jamaica. Näitä kiinnostavampia olivat kuitenkin Spike Jonzen ja Michel Gondryn musiikkivideokatselmukset. Kun tarjolla on sellaisia neronleimauksia kuten Gondryn Human behaviouriin loihtima omalaatuinen metsämiljöö tai Jonzen ohjaama Christopher Walken -revittely Weapon of Choice on epäileväisemmänkin nostettava kädet ilmaan ja todettava, että oma erityinen taiteenlajinsa on tämäkin.

Ravintola Klubille perjantai-iltana järjestetty Aavikon musiikkivideosäestys oli yhtyeen ystäville takuuvarmaa herkkua. Oheisohjelmistosta mainittakoon myös Klubin afrikkalainen ilta ja Kiasma-teatterin järjestämä URB – urbaanin festivaalin ohjelmisto.