Kohtauksia eräistä elämistä

Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin ohjelmistosta löytyi tänä vuonna toinen toistaan kiehtovampia kuvauksia ihmisten valinnoista, elämänkokemuksista ja kolhuista. Elokuvat osoittivat jälleen sen, että aina ei tarvitse hamuilla koko maailmaa haltuunsa ollakseen vakuuttava. Ajatusten liikkeelle laittaminen ja keskustelun avaukset onnistuvat myös rajatumpien näkökulmien kautta. Tyylilleen uskollisesti festivaali käsitteli aiheita, jotka jäävät arkisessa elämässä hyvin usein huomaamatta.

Iholla

Tanskalaiselokuvaa The Art of Crying onnistuu vaikeassa, mutta Pohjoismaissa hyvin hallitussa mustan huumorin lajityypissä. Elokuvan tarina sijoittuu 1970-luvun Juutinmaalle ja se kerrotaan 11-vuotiaan, Vaahteramäen Eemelin nörtimpää velipuolta muistuttavan pojan silmin. Kipeä aihe, insesti, kuvataan tuoreella ja hienovaraisella tavalla. Perheen kohtalo ja lasten hyväntahtoiset yritykset pitää tämä yksikkö kasassa saavat katsojan ahdistumaan, muttei liikaa, kiitos vapauttavan huumorin ja elämänmyönteisen tulkinnan. Elokuva kasvaa kohtaus kohtaukselta laadukkaksi kokonaisuudeksi, jonka johtoajatuksena toimii lapsen näkökulma, jota ei tarpeeksi usein nosteta keskiöön.

John Crowleyn Boy A on kuvaus parikymppisestä pojasta, joka saa vankilasta vapauduttuaan uuden henkilöllisyyden. Menneisyyden traagisuus avautuu katsojalle asteittain, samalla kun poika koettaa sopeutua yhteiskuntaan työn ja tyttöystävän avulla. Ohjaajan päätös käyttää runsaasti lähikuvia vie katsojan ajoittain hyvin lähelle päähenkilöä ja tämän hapuilua aikuisuuteen. Surumielinen, avoimeksi jäävä loppuratkaisu ei tarjoa yksioikoisia tulkinnan avaimia väkivaltakäyttäytymisen ratkaisemiseksi. Verityöt ovat toisaalta johdettavissa niitä toteuttavien ihmisten menneisyyteen; toisaalta niitä sävyttää vahvasti sattuma.

Umpikujia

Sattumanvaraisuuden synkkyyttä käsittelee myös Ilmar Raagin elokuva Klass. Koulukiusaus eri ilmentymineen ja seurauksineen kuljettaa elokuvaa kohti raakaa loppuaan, koulussa tapahtuvaa joukkosurmaa, jonka kaksi syrjään jäänyttä nuorta toteuttaa. Raagin ohjaustyössä nuorten koulumaailma näyttäytyy rankkana, noidankehämäisenä instituutiona, josta syrjityn on mahdoton löytää ulospääsyä, tai edes ahdistukseensa helpotusta.

Jean-Luc ja Pierre Dardennen Lorna's Silence kertoo nuoresta siirtolaisnaisesta, joka pakkoavioituu Belgian kansalaisuuden saadakseen. Elämänmyönteinen Lorna tulee yllättymään mafian kovasta pelistä, jonka pelinappulaksi hän auttamatta joutuu. Vähäeleinen kuvaus hahmottelee hienovaraisesti katsojan mieleen kuvioita, joissa jokaisella valinnalla on seurauksensa, mutta joita ei kukaan voi ennalta arvata. Elimelliseksi osaksi elokuvaa, kuten virolaisohjaus Klassissa, nousevat ihmisyksilön sietokyvyn rajat.

Valoa

Vaikeat kokemukset, erilaisuus ja eksentrisyys johtavat toisinaan tyytyväisyyteen ja pieneen maailmanvalloitukseenkin, kuten Ukrainasta Yhdysvaltoihin muuttaneen Eugene Hutzin tarina osoittaa.Tyhjän päältä aloittaneen Hutzin onnistui kerätä ympärilleen ryhmä persoonallisia muusikoita ja esiintyjiä, joista muodostuu mustalaispunkia soittava kokoonpano Gogol Bordello. Musiikkidokumentti Gogol Bordello Non Stop kuvaa yhtyeen syntyvaiheita ja elämää kiertueella, mutta ennen kaikkea se piirtää kuvaa lahjakkaan ja omaleimaisen miehen elämänuskosta sekä kyvystä seurata omia visioitaan hinnalla millä hyvänsä.

Toisen omaehtoisen miehen ja visionäärin, Hunter S. Thompsonin, elämänvaiheita avataan dokumentissa Gonzo: The Life and Work of Dr. Hunter S. Thompson. Legendaarisen gonzo-journalistin elämä ei ollut aina ruusuista, mutta mies jätti voimakkaan jälkensä niin amerikkalaiseen kirjalliseen kulttuuriin kuin niihin lukemattomiin ihmisiin, jotka löytävät inspiraatiota ja kulmaa hänen kirjoituksistaan tänäkin päivänä. Paitsi unohtumattomana kirjoittajana, Thompson muistetaan myös verrattomana humoristina, poliittisena taistelijana ja traagisenakin hahmona, joka poistui keskuudestamme oman käden kautta.

Festivaalin kenties kutkuttavin roolisuoritus löytyi elokuvasta Wackness, jossa Ben Kingsley näyttelee parhaat päivänsä nähnyttä terapeuttia, joka on apua vailla itsekin. Vanhuudenhöperö herra polttelee pilveä, suttaa tageja ja päätyy lemmiskelemään hippityttöä kulmakuppilan puhelinkoppiin. Kingsleyn tulkitsema hahmo on täysin väärässä paikassa, väärään aikaan; mutta ehkä juuri sen takia myös niin sympaattinen ja riemastuttava.

Itseironisen terapeuttihahmon kompurointi muistuttaa muutamasta ihmiselon kuolemattomasta totuudesta - koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uutta, eikä varsinkaan liian myöhäistä etsiä itseään ja yrittää.