Monokulttuurista monikulttuurisuuteen

Vivek Baldin erinomaisen informatiivinen dokumenttielokuva Mutiny: Asians Storm British Music valottaa samaa ajanjaksoa kuin John Dowerin brittipop-dokumentti Live Forever. Aihe on aivan toinen, nimittäin eteläaasialaisen musiikin vaikutus englantilaiseen, ennen kaikkea lontoolaiseen populaarimusiikkiin. Siinä missä brittipop oli valkoisten touhuja, juhlii eteläaasialainen soundi englantilaisen elämänmenon monikulttuurisuutta. Kyse on maahanmuuttajien lasten kokemusmaailmaa ilmaisevasta musiikista, jossa sekoittuvat niin punk, hip hop, Punjabin alueen bhangra, Bollywood-musiikki kuin dub-reggaekin.

Eteläaasialainen soundi murtautui kaikessa laajuudessaan musiikkimedian ja suuren yleisön tietoisuuteen itse asiassa heti brittipopin perässä, 1990-luvun puolivälissä. Hetken aikaa molemmat "ilmiöt" olivat olemassa samaan aikaan. Viimeistään tablavirtuoosi Talvin Singhin voitettua arvostetun Mercury-palkinnon kaikki isot levy-yhtiöt halusivat oman talvininsa. Huuma oli ohi parissa vuodessa. Monien artistien kohdalla sopimukset purettiin ilman ainuttakaan julkaistua levyä.

Mutinyssä kuullaan muassa Asian Dub Foundationia, Cornershopin Tijnder Singhiä, Talvin Singhiä sekä Fun-Da-Mentalin ja koko brittiläis-aasialaisen skenen kannalta korvaamattoman Nation Recordsin Aki Nawazia. Eri etnisyyksiä sekoittelevan soundin historiasta Mutiny antaa selkeän kuvan. 1970- ja 80-luvun rotumellakoista edetään maahanmuuttajien toisen sukupolven aloittamiin päiväsaikaisiin bhangra-raveihin (tummaihoisille klubijärkkäreille ei ilta-aikoja ravintoloista herunut) ja vähitellen yleiseen tietoisuuteen. Moni artisti korostaa brittiläisyyttään: englantilaisuus on monikulttuurista, kyse ei niinkään ole "ulkopuolelta", haettavista alkuperäiskulttuurisista mausteista.

Bald on tehnyt dokumenttiaan seitsemän vuoden ajan. Jälki on perinpohjaista, huikaisevan sivistävää, ja samaan aikaan tavattoman innostavaa. Erään vähemmistön kulttuuri avataan sisältä päin, ja muutamakin jonkun vuoden takaa MTV:ltä tuttu video ja biisi saa aivan uutta merkittävyyttä.

Imperiumin vastaisku

John Dowerin dokumenttielokuva Live Forever kirjoittaa brittipopin historiaa. Elokuva on jakanut mielipiteitä, mutta tarjoaa ainakin genreä aikanaan seuranneille sekä hyvää viihdettä että jatkopohdinnan aihetta. Dower ei lopulta päätynyt kronikoimaan koko skeneä, vaan rajasi haastateltavat muutamaan tärkeimpään ja sanavalmiimpaan.

Fokusoinnilla on tarkoituksensa. Live Forever haluaa miettiä musiikin sosiaalista merkitystä. Mistä brittipop tuli, mihin se lopahti, mitä kulttuurisia tekijöitä sen taustalla vaikutti? Dowerin tulkinnan mukaan kyse oli Stone Rosesin vuoden 1990 Spike Islandin keikalta alkaneesta vapautumisesta. Thatcherismin rautakoura alkoi hellittää, lupaus jostakin muusta oli syntymässä. Savage muistelee Spike Islandin olleen woodstockimpaa kuin Woodstock itse. Nuoria ihmisiä ruoho- ja ekstaasipäissään, lavalla juuri sillä hetkellä maailman tärkeimmältä tuntunut orkesteri. Jopa Oasiksen Noel Gallagher tunnisti ilmapiirin, vaikka sanookin keikan olleen shite.

Heiluriteoria ja Uusi Englanti

Stone Rosesin lennon tyssättyä kakkosalbumin synnytystuskiin koko Britannian popmusiikki näytti hetken kadotetulta. Maailman huomion vei grunge. Kurt Cobainin itsemurha ja Oasiksen, Sueden sekä Blurin läpimurrot osuivat brittipoppareiden kannalta onnekkaasti samoihin aikoihin. Leffassa haastateltu toimittaja-kirjailija John Savage yksinkertaistaa populaarimusiikin painopisteen siirtyilevän heilurin lailla Atlantin molemmin puolin. Nyt siis oli brittien vuoro. Guardianiin kirjoittamassaan tyrmäyskritiikissä David Stubbs tosin kyseenalaistaa Savagen päätelmät huomionarvoisesti. Stubbsin mukaan koko heiluri-ideassa on kyse brittiläiseen nationalismiin liittyvästä harhasta. Todellisuudessa amerikkalaiset eivät edes huomanneet koko brittipoppia.

Brittipop osui joka tapauksessa yksiin vuonna 1992 nousuun kääntyneen talouden sekä Tony Blairin Uuden Labourin valtaannousun kanssa. Tavallaan koko pop-vallankumouksen tuhon siemen oli idullaan jo buumin alussa. Brett Anderson pistettiin Sueden debyyttilevyn aikoihin poseeraamaan Selectin kanteen Union Jackin kanssa. Blair ja tiedottajansa Alastair Campbell näkivät suvereenisti anti-thatcherilaisia sävyjä sisältäneen brittipopin potentiaalin. Alkanut veljeily ja nuoleskelu upposi parhaiten viattomimpiin, hölmöimpiin. Noel Gallagher kiitti surullisenkuuluisassa Brit Awards -palkintopuheessaan muun muassa Blairia. Poseerasipa hän Blairin kanssa Downing Street 10:n kokkareillakin.

Brittipop oli siten alusta lähtien kytköksissä nationalismiin ja politiikkaan. Stubbsia mukaillen, brittipopista rakennettiin korostetun valkoihoinen, kilpailukeskeinen, konservatiivinen, retrohenkinen, johonkin menetettyyn parempaan Britanniaan kaihoava tuoteperhe. Lehtiä ja levyjä myytiin Oasiksen ja Blurin vastakkainasettelulla. Kuitenkin molemmat työstivät 1960-luvun modeja ja beatleksia 90-lukuiseen uskoon.

Live Foreverin tarina on rakennettu rock-historiikkien ja -elokuvien moneen otteeseen toistamalla tavalla. On yhtye tai useampia. Näistä tulee suosittuja. Bisnes ja poliitikot haistavat rahaa ja valtaa, ja omivat yhtyeet. Seuraa huumeilua. Bändit pulskistuvat ja laiskistuvat, koko liikehdintä menettää merkityksensä. Tarina on kliseinen, mutta toden tuntuinen. Tuntuu siltä, että jokaisen sukupolven on menetettävä viattomuutensa oman suosikkimusiikkinsa suhteen.

Krapula

1997 määritellään Live Foreverissä brittipopin ja Cool Britannian kohtalon vuodeksi. Oasis julkaisi kokaiiniin tukehtuneen Be Here Now´n, Blair alkoi paljastua roistoksi, Noel leimautui Blairiin, ja Dianakin kuoli. Aika oli kypsä Robbie Williamsin vesitetylle oasis-rockille. Ohjaaja Dower on haastatteluissa pitänyt yleisen huomion siirtymistä Oasiksesta Robbien kautta Pop Idolsiin merkkinä kansakunnan henkisestä tilasta ja New Labouriin liittyvien illuusioiden katoamisesta. Pettymystä seuraa kyynisyys.

Osa Live Foreverin yhteiskunta-analyysistä on suorapuheista, osan yhteyksistä katsoja joutuu itse etsimään hiukan pirstaleisesta kokonaisuudesta. Kulttuurivirtausten kartoittamisen ohella tarjotaan mieleenjääviä haastatteluja. Noel vaikuttaa edelleen Oasiksen ainoalta tolkun mieheltä, rehelliseltä ja nokkelaltakin perusjullilta. Blurin muuten analyyttistä Damon Albarnia vituttaa jauhaa samaa vanhaa Oasis-sotaa. "En minä teille kuitenkaan paljastaa todellista syytä siihen", hän mutisee. Pulpin Jarvis Cocker näyttää juuri avohoitoon päästetyltä. 32-vuotiaana huipulle päässyt brittipopin ylivoimainen satiirikko huokaa huumeisten menestysvuosien olleen "elämänsä ehdottomasti huonoimpia".

Hauskinta on silti Liam Gallagherin kuunteleminen. En lähde arvailemaan, onko Liam todellakin niin hidas kuin vaikuttaa olevan, erinomaisen omalaatuinen humoristi, vai molempia. Uusista brittiyhtyeistä laulaja kehuu pokkana S Club Juniorsia, joita taas Noel sanoo ensi kertaa vahingossa studiolla kuultuaan luulleensa ryhmäksi vammaisia koululaisia. Kysymystä olemuksensa androgyynisyydestä Liam ei ymmärrä alkuunkaan, mutta päätyy kehumaan tukkaansa. Siitä kun on bändin laulajan pidettävä hyvä huoli.