MYKKIÄ MUTTEI ÄÄNETTÖMIÄ

Mykkäelokuvan tarunhohtoisin miestähti Rudolf Valentino (1895-1926) nousi myyttisistä syvyyksistään Forssan täyteen ahtautuneen Elävienkuvien teatterin valkokankaalle lauantai-iltana kaupungissa järjestetyillä neljänsillä mykkäelokuvajuhlilla. Nähtävänä oli räiskyvästi sävytetty kopio Valentinon läpimurtoelokuvasta Neljä ratsastajaa (1921). Syntyessään Italiassa nimen Rodolfo Alfonzo Raffaelo Pierre Filibert Guglielmi di Valentina d’Antonguolla saanut elokuvan tuleva ensimmäinen miespuolinen seksisymboli aloitti elokuvauransa 1910-luvun lopulla esittämällä latinogangsterityyppejä. Vuonna 1913 Amerikkaan muuttanut Valentino oli tätä ennen ehtinyt elättää itseään uudessa kotimaassaan sekalaisilla töillä kuten tiskaajana ja gigolona, lopulta myös kohtalaisen tunnettuna tanssijana. Elokuvan Neljä ratsastajaa käsikirjoituksen Vicente Blasco Ibanezin suosikkiromaanin pohjalta tehnyt June Mathis esitti Rudolf Valentinoa ohjaaja Rex Ingramille elokuvan miespääosaan. Metro-tuotantoyhtiön ensimmäinen suurtuotanto pelasti yhtiön ja teki Rudolf Valentinosta tähden.

Rudolf Valentinon ura ja elämä olivat myrskyisiä ja lyhyitä. Valentino eli epävakaiden naisten ympäröimänä, tunnettu on hänen ensimmäinen avioliittonsa, joka päättyi käytännössä ennen kuin oli alkanutkaan, kun vaimo sulki hänet hääiltana hotellihuoneen ulkopuolelle. Virallisesti liittoa ei ehditty kumota ennen seuraavaa yritystä ja niinpä Valentino sai syytteen kaksinnaimisesta. Valentinon menestys herätti tietysti kateutta ja ennen kuolemaansa hänen kimppuunsa hyökkäsi sanomalehtimies artikkelissaan, jossa hän syytti Valentinoa Amerikan miesten turmelemisesta liialla feminiinisyydellään. Valentino haastoi kirjoittajan nyrkkeilyotteluun, jota ei koskaan kuitenkaan käyty. Menestyksensä huipulla Valentino kuoli äkillisesti puhjenneeseen umpisuoleen. Varattomalle tähdelle tarjosi hautapaikan June Mathis, joka itse kuoli seuraavana vuonna. Valentinon arkku on hautaholvissa June Mathiksen ja tämän viimeisen aviomiehen arkkujen välissä.

Okkultismistakin kiinnostuneen tähden ympärillä pyöriviä tarinoita hänen kuolemansa vain lisäsi. Kuuluisin on tarina mustahuntuisesta naisesta, joka käy hänen haudallaan laskemassa kukkakimpun aina kuoleman vuosipäivänä. Rudolf Valentinosta on tullut yksi mykkäelokuvan symboleista juuri hänen oikein ajoittuneen kuolemansa ansiosta, äänielokuvissa hänen ei koskaan tarvinnut yrittää näytellä. Vielä suurempi syy sille, että hänellä riittää vieläkin sankka joukko ihailijoita on hänen ylimaallinen karismansa. Paljon siitä on tarttunut myös elokuvaan Neljä ratsastajaa, joka visuaalisesta näyttävyydestään huolimatta ei juonellisesti horjahtelevana sotamelodraamana varsinainen mestariteos olekaan. Suomalaiskatsojaa viehättää tietysti elokuvan kuuluisa tanssikohtaus, jossa Valentino osoittaa tangotaitojaan. Elokuvaesityksen intensiivisen tunnelman luomisessa myös sen tarkkasilmäisesti säestäneellä Heikki Elon orkesterilla oli suuri osuutensa.

Eisensteinin suhteellisuusteoria

Neuvostoelokuvan alkukauden neroksi korotetun Sergei Eisensteinin tuotanto herättää edelleen intohimoja ja kiinnostaa yhä uusia elokuvanystävien sukupolvia. Forssassa hänen tuotannostaan nähtiin kaksi ensimmäistä pitkää elokuvaan, Lakko (1924) ja maailman parhaiden elokuvien äänestyslistoilla paikkansa jo ammoin vakiinnuttanut Panssarilaiva Potemkin (1925). Elokuvat oli Forssaan saapunut esittelemään Moskovan elokuvamuseon johtaja ja verraton Eisenstein-tuntija Naum Kleiman. Panssarilaiva Potemkin tehtiin alkujaan vain yhtä esitystä, vuoden 1905 vallankumouksen 20-vuotisjuhlia varten. Elokuvaa pidettiin kuitenkin jo syntyessään mestariteoksena ja se myytiin Saksaan. Siellä sitä ei sisällöltäänkin liian vallankumouksellisena päästetty läpi sensuurista ennen leikkausta. Rahapulaa poteva Neuvostoliiton elokuvateollisuus oli valmis myymään Saksaan elokuvan alkuperäisnegatiivin, josta sensuuri saksi pois parhaiksi katsomansa kohdat. Niinpä vallankumouksellisesta leikkauksestaan tunnetun elokuvan tunnetuimman version leikkaus oli saksalaisten sensorien viimeistelemä.

Vuonna 1976 Neuvostoliitossa tehtiin Panssarilaiva Potemkinista restauroitu versio, johon haettiin eri puolilla maailmaa säilyneistä esityskopioista kaikki säilynyt materiaali. Tämän Forssassa nähdyn version teossa asiantuntijana toimi Naum Kleiman, mutta kylmän sodan hengelle hänkään ei voinut mitään. Saksalaissäveltäjän alkuperäismusiikki ei tässä tilanteessa käynyt, vaan elokuvan taustalle haluttiin patrioottisesti Dmitri Shostakovitshin musiikkia. Kun Shostakovitshin musiikin rytmi ja kiihtyvyys on aivan erilainen kuin Eisensteinin elokuvien, jouduttiin Eisensteinin elokuvaa jarruttamaan kuvaamalla monet kuvat kahteen kertaan. Naum Kleiman ei nytkään voinut muuta kuin toivoa, että yleisö pääsisi näkemään myös Eisensteinin alkuperäistä lähempänä olevan version, sillä Eisensteinin elokuvakerronta lentää hänen mukaansa kuin lintu. Eisensteinin mykkäelokuvia on maailmalla ja Suomessa viime aikoina esitetty menestyksellä hyvinkin nykyaikaisen musiikin säestyksellä, joten livesäestyksen jättäminen pois juuri näistä elokuvista Forssassa herättää hiukan hämmästystä.

Panssarilaiva Potemkinin ja ehkä koko elokuva historian kuuluisin kohtaus on Odessan portailla tapahtuva verilöyly. Leningradin kolea sää ja muut sattumat johdattelivat Eisensteinin kuvaamaan elokuvansa Mustanmeren valossa. Aluksi hänen oli tarkoitus kuvata siellä vain yksi jakso Leningradin sateitten loppua odotellessa, mutta paikan päällä hän sai idean kuvata siellä koko elokuva matkalukemisena olleen Aleksandr Pushkinin runoelman Vaskiratsastaja innoittamana. Runoelma kertoo luonnonvoimia, sadetta ja tulvia vastaan ylväästi pyristelevästä Pietarin kaupungista. Runoelmaan tarinaan suhteutettuna Eisensteinin elokuva saa varsin monimerkityksellisen luonteen. Kleiman korostikin elokuvaa aikanaan Saksassa puolustanutta sosialidemokraattista asianajajaa siteeraten, että Panssarilaiva Potemkinin sanoma on sortokoneistojen vastainen, ei sinänsä bolshevistiseen vallankumoukseen yllyttävä.

Naum Kleiman kertoi alustuksessaan Eisensteinin autoritaarisesta isästä, jota vastaan kapinointina pojan vallankumoukselliset pyrinnöt hän tuntui varsin perinteiseen tapaan näkevän. Länsimaisessa elokuvatutkimuksessa jo pitkään vallalla olleita seksuaalisuuden ja etnisyyden käsitteitä hän ei sen sijaan Eisensteinin kohdalla käsitellyt, liekö aihepiirit edelleen Venäjällä liian arkoja esille otettavaksi. Joka tapauksessa Eisensteinin elokuvissa on filmejä tälläkin silmällä katsomaan tottuneen nykykatsojan näkökulmasta paljon miehen ruumiin erotisointia. Varsinkin Panssarilava Potemkin, jossa on laiva täynnä vallankumouksellisia puolialastomia matruuseja, pystyyn nousevia massiivisia tykinpiippuja ja jopa tykinpiipun groteski rasvauskohtaus, tarjoaa varsin tarkoitetun tuntuisen homoeroottisen luennan. Tässä saattaisi olla myös yksi syy näiden elokuvien jatkuvaan suosioon, eroottisen kokemuksin taiteeksi nimeäminen kun tunnetusti on yhteistä kaikille sukupuolille ja seksuaalisille suuntauksille. Näin siitäkin huolimatta, että Eisenstein itse tietoisella tasolla piti kiinni näkemyksestään, joka mukaan seksuaalinen tai uskonnollinen hurmos ovat vain korvikkeita taiteelliselle ekstaasille.

Elokuvatutkija Al LaValley kiinnittää kirjaan Eisenstein at 100 (2001) kirjoittamassaan artikkelissa Maintaining, Blurring, and Ttrancending Gender Lines in Eisenstein huomiota siihen, että hänen monet naispuoliset, elokuvahistorian kursseja pitävät kollegansa eivät pidä Eisensteinin elokuvista, eivät varsinkaan Panssarilaiva Potemkinista. LaValley pitää tähän syynä Eisensteinin pintatasolla ylläpitämiä perinteisiä sukupuolijakoja, naisia hänen elokuvissaan on vähän ja heidät esitetään usein uhreina kuten madonnatyylinen äiti lapsineen Odessan porraskohtauksessa. Toisaalta myös vahvoja naishahmoja hänen elokuvistaan löytyy. Suurempana ongelmana tässä suhteessa onkin varmaan Eisensteinin elokuvakatse, joka näkee valkokankaalla toinen toistaan salskeampia poikia, mutta kieltäytyy tiukasti tekemästä sitä mistä muita usein syytetään, näkemästä naisia eroottisina kohteina. Vaikka Eisensteinistä on kirjoitettu valtavasti, ei hänen juutalaisten sukujuuriensa vaikutusta hänen töihinsä ole juurikaan tarkasteltu. Sen sijaan hänen elokuviensa uskonnolliset viitteet ovat katsojien selvemmin nähtävissä, ortodoksisuudesta muistuttaa jo raskaan symbolismin käyttö.

Forssassa nähtiin myös Eisensteinin esikoiselokuva Lakko (1924), josta alkuperäisversio on säilynyt ja joka on Panssarilaiva Potemkinia huomattavasti vauhdikkaampi ja visuaalisesti tehokkaampi elokuva. Elokuvaa katsoessa tulee mieleen, että tärkein syy Eisensteiniin taas osoitettuun kiinnostukseen lienee se, että musiikkivideoiden ja tietokonemaailman visuaaliseen ilmaisuun tottuneelle katsojakunnalle hänen elokuviensa kerronta on luultavasti tutumman oloista kuin vaikkapa studiokauden verkkainen klassinen elokuvakerronta. Lakosta Naum Kleiman kertoi osuvana anekdoottina, että Eisenstein kuvaili rönsyilevän elokuvansa olevan kuin hänen tuolloin 26-vuotiaan esikoiselokuvantekijän joka suuntaan liehuva tukkapörrönsä.

Pojat asialla

Mykkäelokuvan kausi muistetaan edelleen kuitenkin parhaiten koomikoistaan, joiden elokuvia on muutaman vuosikymmenen silppuamisvaiheen jälkeen alettu näyttää kiitettävästi myös kokonaisuudessaan. Forssassa nähtiin tänä vuonna Buster Keatonin, Harold Lloydin sekä Ohukaisen ja Paksukaisen tuotantoa. Valkokankaan rakastetuimmalta koomikkoparilta nähtiin kaksi heidän mykkätuotantonsa loppuvaiheeseen sijoittuvaa lyhytelokuvaa Two Tars (1928) ja Liberty (1929). Lyhytelokuvien puolella mykkäelokuvan kausi jatkui Amerikassakin hiukan pitempään, vuosi 1929 kun siellä oli jo koko lailla äänikautta pitkien elokuvien osalta. Liberty on ällistyttävä, jälleen homoeroottisen luennan mahdollisuudella nimestään lähtien leikittelevä kimara, jonka alkupuoli muodostuu kohtauksista, joissa Ohukainen ja Paksukainen etsivät rauhaisaa paikkaa riisuakseen housunsa ja poistaakseen niihin joutuneet nipistelevät ravut.

Two Tars on koomikkoparille tunnusmerkiksi kehittyneen vuoroin vieraissa -rutiinin sovellus. Leikkuupuimuri tukkii liikenteen ja tilanteesta ärsyyntyneet autoilijat käyvät vuorotellen hajottamassa toistensa ajokkeja. Vaikka Ohukainen ja Paksukainen harjoittivat tätä rutiinia äänielokuvissaankin, musertavan loogiseen lopputulokseen he veivät sen jo seuraavana vuonna lyhyessä mykkäelokuvassaan Big Business. Kaikkien aikojen parhaisiin elokuvakomedioihin kuuluvassa filmissä joulukuusia myyvät kaverukset onnistuvat tahattomasti loukkaamaan asiakastaan ja tuloksena on uskomaton viha ja hävitys.

Forssassa nähtiin jälleen tasokas ohjelmisto, mutta nyt myös pääsylippujen hintataso oli päässyt karkaamaan turhan korkealle. Vaikka elokuvanäytöksissä onkin mukana laadukas ja siten rahaa vievä livesäestys, on näytösten suurten kaupunkien ensi-iltanäytösten lippuja korkeammalle kohonnut hinta suurempi, kuin moni on halukas tai kykenevä historiallisten elokuvien katsomisesta maksamaan.