Ihmisen katseita elämään

Helsingin dokumenttielokuvafestivaalit vyöryttivät katsojien eteen reilut 100 erilaista näkemystä maailmasta. Viiden elokuvateatteripäivän jälkeisiä tunnelmia tiivistääkin ajatus, että todellisuuspako oli tällä kertaa kaukana pimennetyistä saleista.

Viehättävällä tavalla realismi ei ollut ainoa vallitseva suuntaus, vaan valkokankaan kuvat olivat sekä mutkattomia että vääristyneitä, vakavia ja vähemmän vakavia, shokeeraavia ja naiiveja. Ihmisen katseita elämään. Subjektiivisuus korostui kokemuksena, vaikka painotus toki vaihteli. Toisinaan korostui tekijän, toisinaan kuvattavan tai katsojan subjektiivisuus.

Ottaako vakavasti vai ei?

Osassa tarjontaa korostuivat shokkiarvot. Esimerkiksi Kaikki kaupan dokumenttisarjassa ravistellen heräteltiin katsojat näkemään kaupankäynnin rajamaita. Go to Louisa nosti esille Etelä-Amerikan työmarkkinat, jotka toimivat valkoisten työnantajien ehdoilla työmiehen jäädessä hyödykkeeksi, joka voidaan kuluttaa loppuun ja vaihtaa uuteen tai halpaan milloin tahansa. Prostitution Behind the Veil puolestaan maalasi henkilökuvia Iranin yhteiskunnallisesta tilanteesta, joka pakottaa yhä enenevästi naisia kaduille työskentelemään.

Yllättävästi realismi ja vakavuus jäivät kuitenkin huumorin jalkoihin. Useimmissa elokuvissa käytettiin virkistävällä tavalla hyödyksi joko tilannekohtaista huumoria tai ironiaa ja parodiaa. Puolalainen How It’s Done kertoi, miten konsulttifirma muokkasi peruskansalaisesta hetkessä pesunkestävän poliitikon. Vaikka maan poliittisen rakenteen tunteminen varmasti avaisi elokuvaa entisestään, ironia lyö jo maallikkoa kasvoihin sellaisella voimalla, ettei auta kuin kieriskellä teatterin penkillä – naurusta. Alkuvaiheen idols-kisamaisesta alkukarsinnasta, jossa äitinsä tarpeen tullen myyvät henkilöt menevät jatkoon, siirrytään poliittisen identiteetin etsintään, joka noudattaa enemmän kysynnän kuin oman mielipiteen oikkuja.

Huumori piristi ja rentoutti festivaalien tunnelmaa, joka oli välitöntä jo niinä lämpiön hetkinä, kun odoteltiin myöhässä olevien näytösten alkamista. Vaikka festivaalit levittäytyivät Helsingin eri elokuvateattereihin, onnistui tapahtuma pysyttäytymään kiinteänä ja omailmeisenään. Tätä auttoivat oheistapahtumat ja seminaarit, jotka nostivat esille festivaalin keskeisiä teemoja: Tanskaa, Meksikoa, muistin ja subjektiivisuuden kysymyksiä.

Havainnoijan matkassa

Itse keskityin Errol Morris retrospektiiviin, jossa esitettiin kahdeksan ohjaajan dokumenttia ja yksi dokumentti itse ohjaajasta, jonka ura alkoi vedonlyönnistä. Werner Herzog haastoi tämän yksityisetsivänäkin toimineen miehen tekemään elokuvan sanomalla, että hän söisi kenkänsä, mikäli ensi-iltaa Morrisin tuotannolle ikinä järjestettäisiin. Festivaaleillakin esitetyssä Werner Herzog Eats His Shoe pätkässä haastaja pitää lupauksensa, vieläpä oikein dokumentoidusti.

Houkutus tutustua kerralla laajaan läpileikkaukseen yhden ohjaajan tuotannosta oli vastustamaton. Jälkikäteen tarkasteltuna idea oli myös onnistunut. Sarjaa katsoessa alkoivat yksittäisten sisältöjen lisäksi korostua ohjaajan tuntomerkit ja tyyli: Kerronta, joka pohjautuu haastateltavien kertomuksiin. Rytmi, jossa eri näkökulmat vuorottelevat koko ajan. Kuvaus, joka vaihtelee henkilökuvien ja kuvituskuvien kesken. Tällä jatkuvalla visuaalisen ja kertojan äänen vaihtelulla elokuviin rakentuu odottamattomia asemointeja ja niiden ansiosta ironisia näkökulmia.

Morrisin kerronnassa pienistä palasista muodostuu aina suurempi kuva kuin se tapaus, josta haastateltavat on pyydetty puhumaan. The Thin Blue Line elokuvassa ihmiset kertovat poliisinmurhan tutkimuksista, oikeudenkäynnistä ja tuomiosta. Samalla dokumentti piirtää yksityiskohtaisen kuvan Amerikkalaisesta oikeuskäytännöistä ja asenteista. Fast, Cheap & Out of Control ei kerro vain haastateltavien intohimoisista elämäntöistä eläintenkesyttäjänä, robottisuunnittelijana, puutarhurina tai kaljurottatutkijana. Sen sijaan mukaan limittyy kertomus ihmisen suhteesta luontoon, hänen halustaan hallita, ymmärtää, ylittää ja ohjata luontoa.

Kotimaiset voitonjuhlat

Morrisin retrospektiivi muodosti kuvan ohjaajasta, joka tarkkaavaisesti rakensi hyvinkin yksityiskohtaisia kuvia nykyelämästä ja ihmisistä. Silti hienovaraisuus ja huumori korostuivat virkistävimmin festivaaleilla esitetyissä kotimaisissa ensi-illoissa.

Erityisesti mieleeni jäivät Visa Koiso-Kanttilan Talvinen matka ja Taru Mäkelän Saalis. Talvinen matka jatkaa Koiso-Kanttilan edellisen elokuvan Isältä pojalle -teemaa isän ja pojan välisestä vaikeasta suhteesta. Nyt kerronnassa lomittuvat upealla tavalla ohjaajan veljen Kallen ponnistelut lauluopinnoissa ja itsensä ja isänsä hyväksymisessä. Vaikka omien haavojen puimista ja käsittelyä ei alleviivata elokuvassa, toistuvat lauluharjoitukset ja virheistä oppiminen muistuttavat oivaltavasti tapaa, jolla ihminen käsittelee menneisyyttään.

Saalis puolestaan kertoi kutkuttavan tarinan Mäkelän elokuvaperheestä. Tässä tarinassa punoutuivat yhteen sukukokemukset, suomalaisen elokuvamaailman pienoishistoriikki ja erityisen mielenkiintoinen lapsen näkökulma aikuisten maailmaan. Tarinaa kerrotaan suvun kuopuksen näkökulmasta ja lapsen terävät, mutta aikuisten näkemyksestä poikkeavat ajatukset tekevät vaikeistakin asioista maanläheisiä ja huumorintajuisia. Kyseessä on elokuvasta kulttuurimuotona kiinnostuneille loistava epookki, mutta mahtava tarina myös jokaiselle, jolla on sukulaisia.

Nämä festivaalit muistuttivat ensinnäkin, että dokumentin ei todellakaan tarvitse vain toisintaa maailmaa, vaan luoda siitä ajatuksia tai tunteita herättäviä kuvia. Toiseksi tapahtuma todisti myös, ettei suomalaisella dokumenttielokuvalla ole mitään hävettävää kansainvälisessä vertailussa. Sen verran raikkaita olivat tämän vuoden kotimaiset esitykset.