Ystävykset kotikatsomo

Katsellessa tätä Rodman Philbrickin romaanin, Freak the Mighty, pohjalta sovitettua elokuvaa tuli mieleen Ben Furmanin lanseeraama slogan 1990-luvun emotionaalista autiomaata vastaan: "koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus". Molemmat näyttävät ennen kaikkea kannattavan ajatusta, että elämänlaatu on asenteesta kiinni. Suurelle yleisölle suunnatun kulttuurin retoriikka saattaa maistua kliseeltä. Mutta eikö se oireellisuudestaan huolimatta kanna mukanaan jotakin, johon tarttua hyvillä mielin?

Peter Chelsom on ohjannut ystävyyden evankeliuminsa onnistuen tasapainoilemaan hyvän maun ja tämän elokuvatyypin sudenkuoppien välillä. The Mighty ei sorru "paistaa se päivä risukasaankin" -tyyliseen ala-arvoiseen paapomiseen. Sen tunteisiin vetoavuudessa on jotakin kaunista ja lapsuuden suhteen universaalia - eikä sen myöntämisessä ole mitään hävettävää. Ehkä elokuvan henkilöt ja heidän tekemisensä eivät aina lähestykään mitään realistista ilmaisua, mutta kyse onkin meille kerrotuista tarinoista ja niiden elinvoimaisuudesta. Kyse on ennen kaikkea siitä hetkestä, kun osaa kadottaa itsensä kertomuksen koristeltuun, perustyyppiseen kuvastoon.

Lapsuudessaan jo kovia kokenut, isokokoisuudestaan ja hitaudestaan jatkuvasti kiusattu Max Kane (Elden Henson) asuu isovanhempiensa (Harry Dean Stanton, Gena Rowlands) luona. Heidän naapuriinsa muuttaa yksinhuoltajaäiti (Sharon Stone) ja tämän vaikeata, liikuntakykyä heikentävää syndroomaa sairastava poika, Kevin (Kieran Culkin). Kahdesta ulkopuolisesta kasvaa niin läheiset ystävät, että heistä tulee yksi: Kevin on aivot, Max puolestaan jalat. Elämän nurja puoli ei kuitenkaan jätä heitä rauhaan. Maxin menneisyys tekee tiliään, kun väkivaltainen isä pääsee ehdonalaiseen. Myös parantumattomasti sairaan Kevinin tila heikentyy. Ystävykset ovat kuitenkin vannoneet toisilleen Pyöreän pöydän ritarien valan ja päättäneet puolustaa toisiaan, kun tilanne sitä vaatii.

The Mighty levittää hyvää sanomaa ystävyydestä, mutta sen voi nähdä myös elokuvana vaikeuksien kanssa elämisestä. Samalla kun se suhtautuu hyväksyvästi Maxin ja Kevinin todellisuuspakoon Kuningas Arthur -mytologiaan, katsojan on myös helppo uskaltaa antaa itselleen vastaavanlainen mahdollisuus. Ei tämänkaltaisten elokuvien tarkoitus olekaan näyttää asioita sellaisina kuin ne ovat, vaan sellaisina kuin tarinankertomisen perinne antaa odottaa. Ikävistä ja traagisista tapahtumista kasvaa jotakin enemmän kuin osiensa summa. Mitä The Mighty rivien välistä tuntuu sanovan on, että eskapismissa ei ole mitään tuomittavaa. Ja ehkä juuri silloin, kun fantasia ja fiktio nyrjähtävät toisiinsa, syntyy niitä poikkeuksellisia, ritarillisia tekoja.

Chelsomin elokuva kaiken kaikkiaan ei missään suhteessa pidä sisällään mitään uutta. Se on selvä, integroitu osa sitä kulutuskulttuurin koneistoa, joka tuottaa tunteisiin vetoavia ja selvää sanomaa harteillaan kantavia elokuvia. Mutta ei tämä The Mightyn arvoa mitenkään vähennä. Sen voi kyynistynyt, uskonsa menettänyt helposti ohittaa juuri siksi, koska painoarvo on rohkeudessa luovuttaa itsensä tarinalle ja ottaa askel jonkin - tai jonkun - puolesta.