Welcome to Me kotikatsomo

Katsoin Forrest Gumpin 14-vuotiaana ja inhosin sitä. Se oli mielestäni ällöttävää ja vastenmielistä siirappia, jonka huumori syntyi järkyttävän myötähäpeällisistä kohtauksista, jotka ainoastaan ahdistivat. Vielä nykyäänkin minun on vaikea katsoa elokuvia, joiden myötähäpeäkerroin on liian korkea. Juuri se teki Welcome to Men katsomisesta niin kuluttavaa, sillä elokuvan jälkeen tuntui kuin kaikki ikinä vammaisiin tai sairaisiin ihmisiin kohdistamani huomio olisi väärin. Jos elokuva tekee niin suuren vaikutuksen, siinä on oltava jotain.

Alice Klieg (Kristen Wiig) kärsii epävakaasta persoonallisuudesta ja pakkomielteestä Oprahin show’ta kohtaan. Kun hän voittaa lotossa 86 miljoonaa dollaria, hänelle aukeaa mahdollisuus tehdä unelmastaan totta. Hän ostaa itselleen oman talk show’n, jonka ainoa tähti on hän itse.

Jo alusta asti monet kysymykset vaivasivat minua. Missä määrin Alice on tietoinen ja kykeneväinen ottamaan vastuun omista teoistaan? Kuinka muut pystyvät käyttämään hänen terveydentilaansa hyväkseen noin ahneesti? Paras vastaus lienee: kyseessä on fiktiivinen elokuva, joka ei pyri olemaan uskottava. Tämä taas johtuu elokuvan satiirisesta otteesta ja häikäilemättömästä pelaamisesta myötähäpeällä.

Satiiri on hirvittävän vaikea laji, koska se on niin riippuvainen katsojan tulkinnasta. Jos Welcome to Men katsomisen lähtökohdaksi ottaa ihmisten moraalin ja yhteiskunnallisen keskustelun median asemasta ja vaikutuksesta, se on selvästi helpompi nähdä satiirina kuin jos kiinnittää huomionsa elokuvan kerronnallisiin elementteihin, draaman ja komedian omituiseen symbioosiin.

Satiirina elokuva on yllättävän onnistunut. Jos myötähäpeällisistä kohtauksista pääsee yli, voi nähdä Alicen kyynisen yhteiskunnan uhrina, jolta on riisuttu kyky toimia rationaalisesti. Elokuva on kuitenkin myös poikkeuksellisen julma satiirissaan, sillä Alice ei ole miellyttävä hahmo. Häntä kohtaan on vaikea tuntea minkäänlaista sympatiaa, koska hän itse luo itsestään sen, mitä niin moni meistä inhoaa: muita manipuloivan julkisuustyrkyn. Elokuva suorastaan riisuu Aliceltä ihmisyyden, eikä hänen sairautensa ole loppujen lopuksi se merkitsevin asia.

Kerronnallisesti elokuva on taas melko kehno. Se luottaa perinteisen manipuloiviin aineksiin eikä onnistu sekoittamaan draamaa ja komediaa yhtään paremmin kuin kaavamainen Hollywood-elokuva. Elokuvassa hahmot ja satiiri erotetaan kerronnallisesta rakenteesta ja tehokeinoista. Tästä seuraa, että dramaattiset ja koomiset hetket eivät vahvista syvempää temaattista tasoa, vaan toimivat itsenäisinä tekijöinä.

Elokuvan voi myös tulkita kuvauksena Alicen sisäisestä maailmasta, jossa romantisoitu tosi-tv-viihde yhdistyy kieroutuneesti psyykkisiin ongelmiin ja lapsuuden traumoihin. Vahvistavaksi tekijäksi on hieman läpinäkyvästi luotu Alicen ainoa ystävä (Linda Cardellini), joka ei kuitenkaan tee mitään estääkseen Aliceä nolaamasta itseään televisiossa.

Palaan muistoihini Forrest Gumpista ja väistämättä vertaan sitä Welcome to Mehin. Se on epäilemättä yllättävän nokkelasti kirjoitettu julma satiiri, jonka häiritsevyys kuitenkin vesittyy kehnoista elokuvista kopioituun kaavamaisuuteen. Se, missä Forrest Gump epäonnistui, oli sen häpeilemätön yritys sympatisoida päähenkilöään. Siihen Welcome to Me on onneksi liian älykäs. Mutta se on silti samalla kehno elokuva, jolla olisi ollut mahdollisuuksia parempaan. Kyseessä on todella omituinen sekasotku, joka antaa paljon ajateltavaa, mutta väärällä tavalla.