Totuuden jäljillä kotikatsomo

Paul (Matthew Macfadyen) on menestyvä sotajournalisti, joka palaa kotikaupunkiinsa isänsä hautajaisiin. Vuosien takaiset muistot palaavat todentuntuisina mieleen, eikä väliaikainen päätös kaupunkiin jäämisestä ole hankala. Isänsä salaisessa mökissä mies törmää teini-ikäiseen Celiaan (Emily Barclay), ja hiljalleen käy ilmi, että parivaljakolla on muutakin yhteistä kuin ulkopuolinen olo ja intohimo kirjoittamiseen.

Maurice Geen romaaniin perustuva Totuuden jäljillä vakuuttaa monella tavalla. Elokuvan saamat lukuisat palkinnot eivät ole tulleet turhasta. Uuteen-Seelantiin sijoittuva tarina on asetettu näyttäviin kehyksiin, ja luonnollisen kauniita ovat myös rooleihin valitut näyttelijät. Hyviä roolisuorituksia eivät tällä kertaa tarjoa kirurgin veitsellä muokatut ja samalla puhkikuluneet kasvot, vaan oikeat ihmiset: lyhyet, laihat, pullukat, kalpeat, pisamaiset. Sekä lahjakkaat.

Elokuva on ensimmäisestä lauseestaan lähtien tunnelmallinen, ja ennen kuin lopputekstit rullaavat ruutuun, on katsoja ollut monesta asiasta montaa mieltä. Juoni on koukeroinen kuin andalusialainen vuoristotie, ja elokuvan puolivaiheilla katsoja saattaa häkeltyä tapahtumien ja leikkausten yltäkylläisyydestä. Välillä suomentaja tekee pari kummastuttavaa ratkaisua ja ohjaajakin on ilmeisesti unohtanut lopulliseen versioon lyhyen pätkän valvontakamerakuvaa. Tie kuitenkin tasoittuu ja mutkat suoristuvat, ja katsojan epätoivo muuttuu todelliseksi oivaltamisen iloksi.

Totuuden jäljillä on sirpaleinen tarina salaisuuksista. Elokuvan nimen mukaisesti katsoja on juonen päässä kiinni, mutta seuraa aina muutaman askeleen jäljessä. Täysin mullistavalla asetelmalla elokuva ei rehvastele, mutta uusiseelantilais-isobritannialainen tuotanto henkii siihen sellaista lämpöä, jota ei erikoistehosteilla tai nimekkyydellä saavuteta. Vaikka suomalainen nimivalinta ei tee elokuvalle oikeutta, niin katsomisvalintana elokuva todellakin kannattaa.