Time to Die kotikatsomo

Suomessa riippumattomalla eli "independent"-elokuvalla tarkoitetaan tunnettujen tuotantoyhtiöiden ja valtion tuen ulkopuolisia tuotantoja. Meillä näitä elokuvia tehdään käytännössä eniten oppilastöinä eri oppilaitoksissa. Teokset ovat pääosin lyhytelokuvia, animaatioita ja dokumentteja, joiden levitys ja näkyminen on lähinnä muutamien festivaalien varassa. Todellista pitkän elokuvan indie-tuotantoa Suomessa on hyvin vähän, ja se vähä on lähinnä innokkaiden harrastajien käsissä. Vain luja usko ja antaumus vie läpi vuosien talkootyön, sillä Suomessa harrastajatekijöille tuskin löytyy muita rahoittajia kuin oma, vanhempien tai kavereiden lompakko.

Riippumattomasta kotimaisesta elokuvasta muistuu viime vuosilta mieleen lähinnä Kemmon veljesten huumoripläjäys Ponterosa ja scifi-harrastajien Star Trek -parodia Star Wreck. Kemmojen hengentuote ponnisti jopa teatterilevitykseen. Pirk kumppaneineen tuli laajempaan tietoisuuteen menestyksekkään internet-levityksensä ansiosta ja elokuva nähtiin myös valtakunnallisella tv-kanavalla.

Kumpikin elokuva verhoili kotikutoisuutensa huumorilla. Suomalaisessa perinteessä elokuvanteon vajavuuksia on totuttu kompensoimaan naurattamisella, mistä Speden, Ere Kokkosen ja Timo Koivusalon tekemiset ovat hyvänä esimerkkinä. Ontuva näytteleminen, epäselvä replikointi ja visuaalisen kerronnan hellyttävä kömpelyys ovat suomalaista tavaramerkkiä.

Edellä mainittuihin verrattuna Espoon Cinéstä Scanboxin dvd-levitykseen yltänyt Timo Puustisen luotsaama Aika tappaa on toista maata. Naurattamisen sijaan on lähdetty tekemään vakavaa elokuvaa. Kotikutoisuus on toki läsnä, mutta kunnioitettavana pyrkimyksenä on ollut tehdä suomalaisessa elokuvassa muutoinkin harvinaisempaa jännäriä.

Elokuva rakentuu kolmesta tarinalinjasta. Nykyajassa seurataan 18-vuotiaita nuoria sekä mystisiä murhia selvitteleviä poliiseja. Takaumin kerrotaan 70 vuoden takaisesta murhasarjasta. Tarina ei ole kovin omaperäinen, sillä menneisyyden peikoilla on selitetty nykypäivän tapahtumia monasti aiemminkin. Aineksia olisi kuitenkin ollut tiiviiseen kauhujännäriin, mutta käsikirjoituksessa, ja varsinkin lopullisessa elokuvassa on turhaa joutokäyntiä.

On ymmärrettävää, että vaivalla tehtyjä kohtauksia ja otoksia ei ole haluttu karsia, mutta leikkausvaiheessa elokuvan jäntevyys olisi voitu pelastaa. Lopputuloksessa useimmat kohtaukset ovat ylipitkiä, minkä takia kerronta ei etene ja katsoja saa ponnistella onnistuakseen limittämään tarinalinjat järjelliseksi kokonaisuudeksi. Kolkolla kirkkokaiulla tehostettu monologikin sotkee kokonaisuutta enemmän kuin onnistuu selittävänä kerronnan lisänä. Useimmiten monologien käyttö elokuvissa kielii tekijöiden uskon puutteesta kuvallisen kerronnan voimaan ja toimivuuteen.

Puustisen projektissa olisi ollut aineksia alle tunnin mittaiseen tv-elokuvaan. Pitkänä elokuvana Aika tappaa on liian monessa kohtaa vain pitkästyttävä. Eloa tuo toimiva musiikki, jota myös käytetään rohkeasti. Paikoin liiankin rohkeasti, sillä tunnelman alleviivaaminen voimakkaalla musiikilla vie elokuvan tehoja.

Suhteutettaessa ammattilaistekijöihin ei harrastelijoilla ole mitään hävettävää. Suomessa tehdään rahalla ja ammattitaidolla elokuvan saralla luvattoman paljon läpilööperiä roskaa, johon verrattuna amatööritekijöiden tuotannot ovat jo lähtökohtaisesti kiinnostavampia. Elokuvan tekeminen on vain niin vaativa laji, että uskon ja antaumuksen varassa onnistuminen ei ole helppoa. Mutta yrittämättä ei voi onnistua, ja suomalainen elokuvakulttuuri kaipaa vaihtoehtoisuutta vakiintuneille ja osin mielikuvituksensa menettäneille tuotantolinjauksille.