Tattoo, A Love Story kotikatsomo

Kunnolliset miehet ovat suosittuja paperilla ja naistenlehtien sivuilla. Todellisuudessa keskivertonaisen puheet tasa-arvosta, pehmomiehen roolista ja henkisestä yhteenkuuluvuudesta lentävät jakkupukujen mukana nurkkaan heti, kun tarpeeksi pähee alfauros astelee horisonttiin. Samalla myös vanha kumppani saa tehdä tilaa.

Lisääntymis- ja paritteluvietti herää yllättävänkin suurella osalla homo sapiens -naaraita heti, kun potentiaalisessa kumppanissa näkyvät vallan merkit. Valtaa on monenlaista, mutta kaikki valta tekee kantajansa seksikkääksi. Maan mahtavin poliittinen vaikuttaja on kyselyissä maan seksikkäin mies, ja keskiverto 80-vuotias rullatuolimiljardööri vetää puoleensa hehkeitä pimuja. Myös väkivalta ja sen uhka on valtaa, sillä rentut vetävät puoleensa ja juhavaljakkalat saavat loputtomasti naimatarjouksia.

Indie-tuotantoa olevan, niin sanotun lämminhenkisen rakkausdraaman keskiössä on juuri tätä naistyyppiä edustava takakireä opettajatar Sara (Megan Edwards). Neiti täydellinen suunnittelee kaiken pedanttisen luonnehäiriöisesti, pitää oppilailleen natsimaista kuria sekä pompottaa avomiestään Brettiä (Stephen F. Davies). Seksiäkin harrastetaan kerran parissa kuukaudessa, viiden minuutin verran pimeässä.

Saran avomies päättää asua hetken erillään asioiden selvittämiseksi, joten Sara saa tästä kimmokkeen etsiä itselleen uutta sisältöä tunneköyhään elämäänsä. Alfauroskin on jo kiikarissa, sillä vaikka Saran järki sanoo aluksi toista, libido on eri mieltä. Vaaran ulkoinen tuntu viehättää.

Tattoo, a Love Storyn tapauksessa vaarallisen villimiehen roolin täyttää tatuointeja tekevä, pilveä polttava lihava harrikkakundi Virgil (Virgil Mignanelli), joka saapuu esittelemään kouluun tatuointejaan. Virgilin kovan kuoren sisällä on luonnollisesti ranskalaisista taide-elokuvista pitävä, selibaatissa elävä taiteellinen romantikko. Mikä iloinen yllätys.

Ohjaaja Richard W. Beanin esikoinen ei sorru sokeroiduimpiin kliseeratkaisuihin ja jättää lopun sopivasti avoimeksi. Tattoon perusongelma on kuitenkin siinä, että vaikka Saran kaltaisia henkilöitä löytyy tosielämässä riittämiin, hänen edustamaansa ihmistyyppiin on erittäin vaikea samaistua. Siinä vaiheessa kun ei juuri tunne sympatiaa päähenkilön näennäisiä ongelmia kohtaan eikä edes ole varma, haluaako hänen ansaitsevan onnea, elokuvan imu on vaarassa tyrehtyä.

Vika voi olla katsojankin silmässä – ja sukupuolessa – sillä elokuva kiinnittää liian vähän huomiota miesten rooleihin ja tunteisiin "naisellisen" itsetutkiskelulätinän kustannuksella. Varsinkin avomies Brett jää täysin yksiulotteiseksi ihmiskarikatyyriksi, josta voi hankkiutua vaivatta eroon ja jota voi pettää miten tahtoo. Sympaattisen Virgilin hahmo on monipuolisempi, vaikkakin surullisen hahmon ritariudessaan turhan epärealistinen tatuoijaksi.

Sosiologisesti Tattoo kuitenkin osuu ja uppoaa, kun Virgilin suulla kuullaan totuus nykypäivän tatuointitrendeistä. Yksilöllisyyden ja erikoisuuden tavoittelu osuu omaan nilkkaan, kun valtaosa tatuoinneista pohjautuu tismalleen samoihin muotikuvioihin. Massatatuointi paljastaa kantajansa sisäisen typeryyden ja vain tuo laumasieluisen persoonattomuuden ulkoiseksi, näkyväksi. Mikäli omaa kuningasideaa ei tosiaan löydy, tatskat kannattaa jättää hankkimatta. Iho on ikuista, mutta niin on idiotismikin.